Vuoden viimeinen

Olkoon tämä vuoden 2010 viimeinen blogipostaus. Miten tätä pian päättyvää vuotta voisi sanoin kuvata? Ihmeellinen, haasteellinen, kiinnostava, pelottava. Siihen on mahtunut niin ihania töitä kuin ihania tapahtumia yksityiselämässä. Jos ajan voisi pysäyttää, se saisi puolestani pysähtyä jokuseksi toviksi tähän vuoteen. Tosin uskon, ja toivon, että ensi vuodesta tulee tätä päättyvääkin upeampi.

Poikamme ensimmäinen joulu sujui sopivan sekasortoisissa merkeissä isovanhempien luona. Paikalla oli koko granny-osasto, joten pojan ei tarvinnut viltillä köllötellä; syli oli aina lämmin ja valmiina nukuttamaan pikkuisen uneen. Aattona suoritimme - pakko myöntää, vaikka aina yritän ajatella, ettei jouluun kuulu suorittamista - perinteiset saunomis- ja hautausmaallakäyntirituaalit, söimme pitkään ja hartaasti sekä kahvittelimme vähintään yhtä pitkään ja hartaasti. Nukkumassa olimme vasta puoli kolme. Joulupukki ei pakkasen takia päässyt paikalle, mutta tonttu oli jättänyt lahjoja kuusen alle. Poika, joka autuaana nukkui isovanhempiensa hommaamassa matkasängyssä, kääräisi tietenkin ansaitusti suurimman lahjapotin; kolmen viikon elinaikanaan hän on ehtinyt olla vain ja ainoastaan kiltti. Paketeista paljastui hieno mobile katseltavaksi, Manducan reppu, pyyhkeitä, haalareita useammatkin, vaatetta, Myyrä- ja Barbapapa-pehmot ja paljon muuta.

Kaikkein nautinnollisimpia joulun päiviä olivat minusta ne aattoa seuraavat, kun suorittaminen lopulta oli takana päin ja saatoimme vain relata perheen kesken. Pojan yninästä ja ilmeistä päätellen hän oli samaa mieltä.

Arkeen päästyä (Mihin arkeen? Elämämme näin äitiys- ja isyyslomalalla on yhtä pitkää lauantaita.) oli aika taas käydä tassuttelemassa heijasteita ja kellahtamassa vaa'alle neuvolantädin tykönä. Pojan kuukausipäivän kunniaksi vaaka näyttikin tasan 4 000 grammaa. Pituudeltaan pötkylämme on 53 cm. Pipon ympärys eli järki on sekin kasvanut 37,5 senttiin. Poika näyttäisi saavan viikossa noin 300 g painoa, mikä on neuvolantädin mukaan oikein hyvä tahti.

Poika alkoi hieman ennen joulua itkeskellä ja vänistä, minkä uskomme aiheutuvan vatsan kipristelystä. Toivottavasti suolisto kehittyy nopsaan ja saisimme jättää tämän vaiheen taakse. Neuvolantäti onneksi lohdutti meitä, että vauva kyllä huomaa meidän yrittävän auttaa häntä kaikin keinoin, vaikka kokisimmekin turhautumista, kun vauvan ei ole hyvä sylissä, polvella, rinnalla, vatsalla tai viltillä.

Elämme jännittäviä aikoja: ensimmäinen hymy on jo melkein poskessa. Tiedättehän sen VR:n tai HSL:n hullun mainostaulun, jossa on hymyilevä poika ja teksti: "Metromatka jätti Rikun poskeen muutakin kuin hymyn"? WTF?

No asiasta toiseen: tämän kummastuksen keskeltä toivotamme teille kaikille neljälle lukijallemme mitä riemukkainta uuttavuotta ja parhainta uuden vuoden 2011 alkua!

Ensimmäinen joulu on jo ovella

Aika rientää pientä miestä palvellessa, viihdyttäessä ja hoivatessa niin nopeasti, ettei ole tosikaan. Liiemmin on ole blogia ehtinyt ajatellakaan, mutta huono omatunto laiskasta päivittelystä ajoi minut nyt vauvan mentyä yöunilleen kirjoittamaan jotain.

En jaksa mennä kovin yksityiskohtaisesti syntymän jälkeisiin tapahtumiin - tiedättehän, jotkut asiat tuntuvat tosi kaukaisilta vaikka ne tapahtuivatkin juuri äsken. Mutta siis poikamme oli aluksi matalan verensokerin vuoksi vauvojen valvontaosastolla ja sen jälkeen - meidät ehdittiin jo kotiuttaakin välissä - kohoneen bilirubiiniarvon vuoksi yhden yön sinivalon alla. Loppu hyvin kaikki hyvin. Minutkin on todettu labranäytteiden perusteella täysin parantuneeksi rintatulehduksesta, joka muuten on ehkä kaikkein viheliäisin tauti, jonka olen ikuna kohdannut. Sen rinnalla kalpenevat virtsatietulehdukset ja jopa synnytyspoltot!

Ja varoituksen sana odottaville: älkää uskoko kätilöitä, kun ne kehottavat pumppaamaan rintamaitoa "parin tunnin välein, öisinkin, jotta maito saadaan nousemaan hyvin". Kyllä se sieltä nousee, ei kannata stressata. Itse elin käytännössä sähköpumpun vierellä, jatkuvasti toinen tissi kiinni masiinassa, ja ei siinä mitään, maitoa tuli jo tyyliin neljäntenä synnytyksen jälkeisenä päivänä 60ml per daisari, mutta siitähän se kierre vasta syntyikin. Sain olla koko ajan pumppaamassa, eikä lapsi edes syönyt niin paljon. Ja tästä aiheutuivat tiehyttukokset ja sitä kautta rintatulehdus. Eli jos annat pumpulle nännisi, se vie koko terveytesi. Beware.

Poika on aivan ihana! Muutama hetki tässä vauva-arjessa on minusta ylitse muiden. Aamusyötön jälkeen, yleensä klo 6-7 aikaan, kun otan pojan pinniksestä viereeni loppuyöksi nukkumaan, voisin vain tuijotella tuota pientä maailman kauneinta aarretta. Poika ilmehtii uneen vaipuessaan, ynisee, ähkii ja refleksihymyilee. Ja kun poika on iltasella juuri syönyt ja on silti virkeä ja sosiaalinen, on aivan ihana nuuskuttaa ja pusutella persikkaisia poskia sekä seurata pojan ihmetteleviä katseita. Ne hetket, jotka eivät ole aivan yhtä ihania, ovat sellaisia, joissa tunnen - ja Pallo varmasti yhtyy tähän - puhdasta neuvottomuutta; miksi se itkee, miksei se lopeta, sattuuko sitä, mikä sillä on?

Neuvolantädin mukaan poika on "erittäin jäntevä ja skarppi". Hän keskitti jo viikon ikäisenä katsettaan huomattavan tarkasti. Nyt kolmeviikkoisena hänen temperamenttinsa on voimistunut ja lapsemme onkin hyvin päättäväinen ja tinkimätön. Saa nähdä kuinka harmaaksi hiuksemme muuttuvat vesselin ansiosta tulevaisuudessa... Poika sai viikossa 300g lisää painoa, mikä helpotti meitä Pallon kanssa. Tissi siis riittää, eikä korviketta tarvitse antaa.

Hurjaa on se, kuinka nopeasti vauva kasvaa! Nyt jo osa 50-senttisistä vaatteista on armotta liian pieniä. Ja meidän silmissämme hoivaamme jo lasta, emme enää vauvaa.

Tässä silti kuva pikkiriikkisestä vastasyntyneestä sairaalassa, Mammalta saamansa Pupu Teppanan hellässä huomassa.



Toivotamme kaikille oikein rauhallista ja ihanaa joulua. Vietämme sen isovanhempien kanssa lapsuudenkodissani, säätiedotteiden mukaan lumen ja pakkasen keskellä.

Poika tuli maailmaan

Viimein tarinaa pakkasmaanantai-iltaan syntyneen poikamme viimeisistä hetkistä mahassani, ja samalla hänen elämänsä ensi hetkistä, eli synnytyskertomus, var så goda. Popparit tulelle!

Supistukset alkoivat maanantaiaamuna 4.30 vessassa käynnin jälkeen. Heti alusta asti niiden väli oli 3-7 minuuttia, kesto puolen minuutin korvilla. Yritin aluksi nukkua ja hengitellä supistukset läpi, mutta melko pian vaakatasossa oleilu alkoi tuntua mahdottomalta. Siispä ylös. Mitä tekisin? Hiukset olisi pestävä aamulla kuitenkin neuvolakäyntiä varten ja kai puhtaalla tukalla on kivempi synnyttääkin, jos tosi on kyseessä, pohdin, ja menin suihkuun viiden jälkeen. Suihkusta tullessa päätin nakuttaa jumppapallon päällä maanantaille aikatauluttamani pari työjuttua valmiiksi, jotta saisin ne eteenpäin tilaajalle, “jos lähtö tulee”.

Pallo pyöri puoliunessa sängyssä ja vakavasti arvoimme vielä senkin jälkeen, kun olin soittanut Naistenklinikalle klo 8, kannattaisiko Pallon lähteä töihin, josta hänet sitten nopsaan saisin hälyytettyä paikalle, jos supistukset eivät menisikään ohi. Jotenkin ajattelin, että tämä on menoa, koska yöllisiä supistuksia tahi säännöllisiä harkkareitakaan minulla ei raskauden aikana aiemmin ollut ollut. Klinikaltakin kehottivat pysymään kotosalla ja tarkkailemaan sunnuntain aikana rauhoittuneen kääpiön liikkeitä ja limaista verenvuotoa. Tilaa oli hyvin ja toivottivat meidät kyllä tervetulleiksi, kun en kotona enää kykenisi olemaan.

Aamupäivä kului suihkun alla puhisten (nojailin seinään samalla kun suihku oli suunnattu ristiselkään – poltot todella tuntuivat selässä), etunojassa milloin pöytää, tuolinselkää ja pesukonetta vasten hengitellessä ja lyhyillä uniyritelmillä; onnistuin jopa nukahtamaan noin 7 minuutiksi, kun supistusten tauko sen antoi myöten.

Pallokin sisäisti aamupäivän aikana, että eivät supistukset olleet laantumassa. Kuvasimme pari viimeistä fotoa kääpiöstä vielä sisällä yksiössään. Aamupäivällä Pallo kiinnitteli alaselkääni TENSin elektrodit ja pääsin kokeilemaan TENSin suomaa kivunlievitystä. Laite auttoi, mutta aika vähän. Käytin sitä tosin todella pienellä teholla, suurempi surina alkoi nopeasti hermostuttamaan.

Kolmen jälkeen iltapäivällä tilasimme taksin kohti klinikkaa. Onnenkantamoisena kutsun kuittasi tilataksi, jossa pystyin hieman pikkuautoa paremmin – luullakseni – istumaan. Supistukset tulivat jo tiheämmin, tuntui, että taksissa tosi tiheästi. Kotoa lähtiessä väli oli kuitenkin ollut se kolme minuuttia ja kesto edelleenkin sen puolesta minuutista korkeintaan 50 sekuntiin. Kuski luuli, että synnytän siihen paikkaan ja huolestui kotteronsa verhoilusta: “Ihan pari minuuttia menee vielä”, ja suditimme vasta Manskua Rokki-Mäkin ohi. Teki mieli huikata, että haista paska, menee ainakin viisi.

Klinikalla menimme kätilön ja harjoittelijan kera käyrille ja sisätutkimukseen. Lähtörytäkässä olimme unohtaneet synnytystoivelistan kotiin. Ihana henkilökunta antoi Pallon etsiä meileistään kyseisen listan ja sai sen printattua kätilön luettavaksi. Kaikki toiveeni olivat kuulemma täysin järkeviä ja toteutettavissa. Tosin oksitosiinitippa on vakio epiduraalin jälkeen, jos kalvojen puhkaisu ei auta. Nyökyttelin, että oolrait, voin elää tämän asian kanssa. Kätilö jutteli, että hänestä vaikuttaisi minua seurattuaan, että tosi olisi kyseessä. Kunhan ei vain tarvitse kotiin takaisin lähteä, vaikersin. Sisätutkimuksessa paljastui, että olin jo viisi senttiä auki. Kehuivat kuinka pitkään olin sinnitellyt kotona. Klinikalla oli todella hiljaista ja pyysin oitis ammehuonetta, jonka saimme.

Vaihdoin vaatteet ja menimme ammehuoneeseen. Kätilö laski veden oitis ammeeseen ja pääsin sinne heti. Pallo ruokki minua päärynällä ammeen laidalla. Ammeessa tuntui hyvälle, tosin jos kenotin siellä selälläni, tuli supistuksen aikana kova kiire nousta ylös puhisemaan vasten laitaa. Jos taas olin jo valmiiksi polvistuneena laitaa vasten, supistus tuntui kipeämmältä ja mielestäni niitä tuli tiheämmin. Nousin Pallon avustuksella ammeesta kerran vessaan ja kerran sisätutkimusta varten – samalla Pallo vaihtoi vettä lämpimämpään. Avautuminen etenikin hyvin vedessä, olin parin tunnin ammeessa olon jälkeen noin seitsemän senttiä auki.

Kätilö suositteli minulle ilokaasua, mutten halunnut ottaa sitä. En myöskään akvarakkuloita. Epiduraali alkoi tuntua todella hyvältä idealta melko pian ja ehkä puoli kahdeksan aikaan anestesialääkäri laittoi kanyylin selkääni ja annos puudutetta oli tervetullut. Pallo lähti tässä välissä syömään ja jäin huoneeseen harjoittelijan kanssa. Jossain välissä puhkaistiin kalvot, ei kuitenkaan laitettu oksitosiinitippaa, sillä avautuminen eteni. Yritin nukkua, mutten saanut unta. Epiduraali ei tyystin vienyt kipua pois, mutta rentoutti selvästi. Vaikutus kesti tosin vain noin 45 minuuttia.

Olin ehkä kahdeksan ja puoli tai yhdeksän senttiä auki, kun kipu oli taas sietämätön. Olisin halunnut “puolikkaan annoksen” epiduraalia, mutta kätilö selitti, että sitä saa vain kokonaisen tai ei mitään. Tuumasimme tovin ja päädyimme siihen, että yhden annoksen aikana avaudun luultavasti täysin auki ja vauva laskeutuu rauhassa alas – kääpiö roikkui vielä jossain +2:ssa nollan ollessa ponnistusvalmius.

Epiduraalia lisättiin yhdeksän jälkeen ja kätilö sekä harjoittelija hyvästelivät ja tsemppasivat meitä lopetellessaan työvuoroaan klo 22. Kuulemma mallikkaasti siihen asti sujunut ensisynnytys. He ihmettelivät, kuinka hyvin pärjäsin ja hengittelin kivun kanssa. Kaksikko lähti antamaan tilanneselvitystä vuoroon tuleville. Jäimme Pallon kanssa huoneeseen kaksin. Olo oli taas rento, mutta ehdin jo sanoa ääneenkin, että voiko tämä mennä näin hyvin.

Taustaääneksi jäänyt vauvan sydänäänien piippaus rytmitti rauhallista, hyväntuulista keskusteluamme. Molemmat jotenkin rekisteröimme, että piipitys ei ollut aivan tasainen, vaan hidastui aina välillä ja nopeutui sitten taas. Yhtäkkiä sisään ampaisi vuoroon tuleva kätilö ja joku toinen nainen ihmettelemään vauvan sydänääniä. Minut komennettiin kontalleen ja joku työnsi vauvaa päästä takaisin kohtuun päin – sydänäänten heikkeneminen voi olla merkki stressistä, jos vauva on esim. jäänyt jumiin synnytyskanavaan, samalla varmistetaan ettei napanuora ole vauvan kaulan ympärillä – ja minulle tyrkättiin maski ja käskettiin hengittää syvään happea. Sydänäänet palautuivät normaaleiksi ja sain käydä kyljelleni. Lääkäri tuli katsomaan tilannetta ja kuultuaan tilanneraportin kätilöltä lähti sanoen: “Seurataan tilannetta”. Taas sanoin Pallolle, että jotain pahaa karmaa tässä nyt kipataan niskaan. Kului minuutti ja huoneeseen tuli kolmas kätilö, joka sanoi, että lääkäriltä tuli käsky, ettei voida enää odottaa vaan ponnistaminen on aloitettava. Olin jo sen 10 senttiä auki, mutta vauva +1:ssä eli ei asemissa. Kätilöt kehottivat silti ponnistamaan, tosin henkeä pidättämällä eikä toivomallani tavalla uloshengittämällä, koska kiire oli kova. Ponnistin ehkä kolmesti ja vauva tulikin alaspäin, muttei riittävän nopeasti. Syke poukkoili sen verran, että lääkärikin juoksi jo paikalle asentamaan imukupin vauvan päähän. Ponnistaessani hän veti, mutta vauva ei lähtenyt seuraamaan vetoa.

Sitten se olikin menoa. Hätäsektio, touhottivat kaikki. Pallo jätettiin saliin ja minua vietiin noin kuuden hoitsun toimesta käytäviä pitkin hissiin ja alas leikkaussaliin. “Juo toi”, joku tuuppasi mitallisen jotain nestettä käteeni hississä. Mitä lie. Salissa anestesialääkäri sanoi: “Kolme sekuntia, niin sä nukahdat.” Muistan miettineeni, että kuinka pitkä aika on kolme sekuntia. Että menikö se jo.

Heräsin kurkku hengitysputken karhistamana tyhjästä heräämöstä ja sanoin ensimmäiseksi hoitajalle, ettei tämä nyt mennyt ihan niin kuin Strömsössä. Heräsin kuulemma ennätysnopsaan (noin 45 minuutin kuluttua nukuttamisesta) ja verta olin vuotanut vain mitättömän desin istukan ja muun sälän tultua ulos. Sopertelin jotain homeopaattisista valmisteista.

Kyselin heti vauvaa ja että onko kaikki hyvin. Hoitaja kertoi, että poikaa juuri punnitaan ja hoidetaan. Ja että isä ja poika tulevat kohtpian tervehtimään minua alas heräämöön. Ja voiko aika enää hitaammin kulua! Mutta lopulta sain pienen poikani syliini, ja se hetki ja tunne peittosivat kaiken viimeisten parin tunnin hurlumhein. Siinä se oli, pieni rusina, mailman söpöin lapsi! Ja vauvalla oli kaikki hyvin, se oli pääasia.

Odottavan aika oli taas pitkä, kun jouduin viettämään heräämössä vielä melkein tunnin ennen kuin minut kärrättiin Pallon ja pojan luo osastolta saamaamme perhehuoneeseen. Siinä aikaa tappaessani lähetin huuruisia viestejä vanhemmilleni ja ystävilleni, puhuin jopa huolestuneen äitini ja isäni kanssa puhelimessakin.

Pääsin vauvan luo likimain yhden aikaan yöllä. Oi sitä autuutta, kun kätilö auttoi vauvan mekkoni alle vasten rintaani ja nukuimme yhdessä – minä levottomasti vähemmän, vauva sikeästi tuhisten.

Kuuteen asti aamulle tätä autuutta kesti, kunnes pojan verensokerin todettiin olevan liian alhainen ja kaikkiaan viikon kestänyt kiirastulemme sokerien, bilirubiinin ja särkyjeni sekä tulehdusteni kanssa alkoi. Siitä lisää tuonnempana.

Loppukaneettina todettakoon, että vaikka en varsinaisesti kokenut kahta synnytystä, koska en ponnistanut vauvan päätä todenteolla pihalle, aika rankka kokemus tämä kaikkiaan on ollut. Missään vaiheessa en silti ole traumatisoitunut tai ollut totaalisen romuna tapahtuneesta. Asiat eivät aina mene kuten suunnittelee. Synnytyspelkooni palatakseni, sain kokemuksesta irti roimasti: kipukynnykseni onkin aika korkea, olen aika sinnikäs enkä mikään nyssy valittaja, osaan toimia kivun kanssa. Olisin koska tahansa täysin valmis ottamaan uusiksi, sektiolopetuksella tai ilman. Lääkäri lupasi minulle “kaiken kokemani jälkeen ilman muuta sektiopäätöksen, jos lisää lapsia on tulossa”, mutta en ole yhtään varma, että haluaisin suunnitellun sektion. Nyt ei liene ajankohtaista asiaa edes miettiä, mutta sanon kuitenkin, että synnytyskipu on kokemani mukaan hyvin hallittavissa. Huomattavasti tuskallisempi on maidonnousun aiheuttama kipu tisseissä! Miksei kukaan varoittanut siitä!

Nyt 18-päiväisen pojan äitinä tuo edellä kuvaamani tapahtumaketju tuntuu kovin kaukaiselta. Ilmeilemme, laulamme, ääntelemme, vaihdamme neniä, heijaamme, katselemme joulutähteä ja siitä seinään heijastuvia valoja, nukumme poski poskea vasten ja hämmästelemme joka päivä pojan uusia taitoja ja luonteenpiirteitä, yhdessä koko perhe. Olen lääkekuurien retuuttama, vähän väsynyt, stressaantunutkin, mutta superonnellinen.

Hal ja iso rakkaus

Kotona ollaan! Tai siis olemme olleet jo kaikkiaan kolme yötä, mutta valitettavasti emme niitäkään yhteen menoon.

Ensimmäisen kotiyön jälkeen palattuamme sunnuntaiaamuna klinikalle vielä yhteen kontrolliverikokeeseen Pesupähkinä joutuikin jäämään pikku-ukon, eli tästä eteenpäin Pyykkipojan, kanssa osastolle vielä yhdeksi yöksi. Pyykkipoika nimittäin tarvitsi bilirubiinin takia valohoitoa. Onneksi yksi yö ja päivä riittivät normalisoimaan tilanteen, sillä takaisin ”kiven sisään” joutumisesta eivät nauttineet sen enempää Pesupähkinä kuin Pyykkipoikakaan.

Pähkinä palannee synnytykseen, hätäsektioon ja kaikkiin sen jälkeisiin tapahtumiin tarkemmin joutaessaan, mutta minä kommentoin "syntymäpäivän" tapahtumia nyt hieman isän näkövinkkelistä.

Synnytys käynnistyi siis tavallaan jo aamuyöllä ennen kello viittä supistusten muodossa. Elettiin maanantaita 29. marraskuuta, enkä ollut saanut jostain syystä yöllä unta ennen kello kolmea. Koska Pähkinä on voinut niin tavattoman hyvin läpi raskauden, en maanantain varhaisina tunteina osannut ottaa tilannetta myöskään sillä vakavuudella, millä näin jälkikäteen olisi tietenkin pitänyt. Olin jopa lähdössä töihin muutaman tunnin yöunista huolimatta, mutta lopulta tulin – onneksi – toisiin aatoksiin ja jäin Pähkinän tueksi kotiin.

Likimain 20 tuntia myöhemmin, siis noin kello 22.40 aikaan maanantai-iltana sain nimittäin Pyykkipojan ensimmäistä kertaa syliini. Pähkinä, äiti, oli vielä tuolloin heräämössä. Päivä oli todella pitkä, mutta kliseisesti on todettava, että lopussa kiitos seisoi. Tai ei se tietenkään seissyt, vaan makasi kapaloissa sylissäni ja killitti mykistynyttä isäänsä sameilla silmillään. Väsymyksestä huolimatta olin rauhallinen, onnellinen ja tavattoman ylpeä – sikäli mikäli kun mitään tuosta utuisesta hattarahetkestä muistan. Kaikkea tuota olen toki edelleen, myös väsynyt, siitä Pyykkipoika näkyy pitävän hyvän huolen.

Tavattoman ylpeä olen myös Pähkinästä joka suoriutui pitkästä ja taatusti raskaammasta urakasta enemmän kuin upeasti. Oleellisen kertonee se, että sektion jälkeen herättyään hän sai hoitajankin nauramaan hysteerisenä toteamalla ensimmäisiksi sanoikseen: Ei tainnut mennä ihan niin kuin Strömsössä.

Pyykkipojan starttivaikeudet eivät onneksi olleet mitään kohtalokasta sorttia vaan ennemminkin kovin tyypillistä hienosäätöä. Nyt opettelemme sitten jo kotona ihan tavalliseen vauva-arkeen, jota pikkupoika hallitsee kuin tekoäly Hal 9000 siinä kuuluisassa avaruusseikkailussa. Kun hän herää, me heräämme, kun hän haluaa syödä, me syötämme, kun hän nukkuu, mekin yritämme nukkua ja sitä rataa. Ja vaikken olisi nuorempana miehenä ikinä uskonutkaan, on tämä kaikki ihan uskomattoman hienoa!

Pakkaspoikamme

Pieni, 3020g ja 49cm, pakkaspoikamme saapui maailmaan maanantai-iltana, eli viimeisen postauksen tielle tässä on jääty.

Voimme koko perhe olosuhteisiin nähden hyvin. Vauva syntyi lopulta heikentyneiden sydänäänien vuoksi hätäsektiolla, mutta jaan koko stoorin teille, kunhan pääsemme vauva-arkeen ja ennen kaikkea pois sairaalasta. Vauva on nyt ollut vrk:n verensokerin vuoksi tarkkailussa; rakkaamme kulutti kaiken energiansa synnytysponnisteluissaan. Mutta ihana se on ja olen tällä hetkellä maailman onnellisimpien ihmisten joukossa - varmasti!Palaan kirjoittamaan lisää toiv pian! Klinikka kuittaa.

Joko mennään?

Olen seurannut pakkasmaanantain valkenemista 04.30 alkaen, jolloin supistukset alkoivat. Nyt kello on 08.20. Jokohan kääpiö olisi halukas näkemään maailman...

Tässä supistusten välissä joitakin "oireita" mahdollisesti lähestyvästä synnytyksestä (vieläkin olen varma, että supistukset pikapuoliin loppuvat ja sitten taas odotellaan). Yöllisistä supistuksista en ole kärsinyt koko raskauden aikana. Siksipä hieman yli kahden tunnin yöunien ja wc-käynnin jälkeen alkaneet supistukset olivat totaalinen ylläri. Sunnuntaiaamuna herättelin kääpiötä puolitoista tuntia ja sain vasta piparin syötyäni siltä ensimmäisen möyrinnän. Koko päivän vauva oli äärettömän rauhallinen, melkein jo huolestumiseeni asti. Mielessä kävi, että noinkohan se säästelisi voimiaan lähestyvää synnytystä varten. ja taas ihaniin limatarinoihin palatakseni, sunnuntaina huoltani lisäsi verinen lima, jota on piisannut myös aamuyön tunteina.

Supistukset ovat alusta asti tulleet 3-7 minuutin välein ja kestoltaan ne ovat olleet puolta minuuttia. Mitenkään merkittävästi ne eivät ole pidentyneet, voimistuneet kyllä.

Mitä minä tein ensimmäisenä supistelujen alettua? No menin suihkuun pesemään hiukset. Kun ne nyt joka tapauksessa olisi pitänyt pestä aamulla ennen neuvolakäyntiä. Sitten kirjoitin pari työjuttua valmiiksi ja lähetin ne eteenpäin. Aamun tunteina olen todennut, että supistukset ovat kipuaalto, ja että on aika kiva, kun niiden välissä on vielä toistaiseksi aika paljon aikaa tehdä kaikkea ihan normaalia. Kuten juoda teetä, pakkailla sairaalakassia, kirjoittaa, surffata (ja huomata, että Leslie Nielsen on kuollut eilen, RIP).

Naistenklinikalla ei ole sulkua eli sinne mahtuu hyvin, kertoi ihana kätilö puhelimessa puolisen tuntia sitten. Kehotti olemaan kotona niin kauan kuin lantion pyörittely seisoen eteenpäin nojaten (parasta), jumppapallon päällä tai suihkussa olo vielä jeesaavat. Ja vauvan liikkeitä tulee tarkkailla nyt, kun se on eilen ollut kovin vaisu.

Palaamisiin joko äitinä ja isänä, tai sitten Pähkinänä ja Pallona.

ÄOM, ne tunteet ja limatulppa

Nyt ollaan postauksen kanssa kyllä todella sfääreissä; sen verran kirjavaa on tämän perjantain tarina. Koettakaa kestää.

Tänään vietettiin Älä osta mitään -päivää. Olen useamman vuoden osallistunut päivään, mutta näin jälkikäteen muistellen aina yhtä huonolla omatunnolla. Ja poikkeusta ei tehnyt tämäkään ÄOM. Eilen nimittäin ostin enemmän kuin keskivertopäivänä (eli hyvinkin tämän päivän edestä) ja tänäänkin olin kaupassa, mutta annoin Pallon maksaa - alitajuinen päätös tai ei. Eli siis mönkään meni, tai ainakin mieli on aika matala. Toki olennaisinta päivässä on herätä miettimään omaa kulutuskäyttäytymistään, jossa on aina korjaamisen varaa. Pallolla olisi tähän paljonkin kommentoitavaa, mutta sentään yritän.

Vaapuin viidentoista asteen pakkasessa lähiteatteriin katsomaan Alejandro Gonzalez Inarritun uuden leffan Biutiful. Miehen pitkä debyytti, todella rankka Amores Perros sai huikeat hehkutukset (minulle sellainen elokuva, jonka olen nähnyt kerran, pidin loistavana, mutten halua nähdä enää ikinä), 21 Grams on edelleen kaikkien aikojen TOP20-listallani ja Hollywood-esikoinen, suuren budjetin Babel on sekin juonellisesti vetävä episodielokuva, joka erottautuu edukseen Hollywood-kassamagneeteista. Mutta tämä uusi, kokonaan Espanjassa kuvattu leffa, on hämmästyttävän hieno elokuva: raadollinen, synkkä ja tyly. Oikeastaan vain elokuvan viimeiset viisi minuuttia tarjoavat jonkinlaista toivoa ja lohtua. Pääosan Javier Bardem on vain kerrassaan taitava näyttelijä, ei voi kuin ihailla. En muista milloin viimeksi olisin itkenyt elokuvassa noin vuolaasti - hormonimyrkyssä ollaan joo, mutta katson aika liikuttavia elokuvia vähintään viikoittain, enkä ole kokenut pillittäväni hormonipäissäni mitenkään enempää kuin tavallisesti, pikemminkin ehkä hieman "hölmöissä" kohdissa - ja toisaalta lähtenyt elokuvasta yhtä typertyneenä.



And now something totally different: inhalta kuulostavaa limatulppastooria. Se, siis tulppa, alkoi irtoilla pikkuhiljaa reilu viikko sitten ja eilen ja tänään on taas irronnut huolella. Ei kananmunan kokoista könttiä kuitenkaan, kuten sitä on netin ihmeellisessä maailmassa kuvailtu, eli kerralla se ei näemmä minulla lähde. Jos lähtisi, silloinhan synnytys kai käynnistyisi muutamassa vuorokaudessa. Nyt tämä ei varsinaisesti indikoi mitään. Mutta elän toivossa, että synnytys olisi jo lähellä.

Nyt alan taiteilla jouluvaloja ikkunoihin. Sain viimein jouluhössötykseen hieman vastahankaisesti suhtautuvalta Pallolta luvan. Sunnuntaina on jo ensimmäinen adventti, hurjaa!

Joulu ainainen

Postissa saapui taas paketteja: Aktiivinen synnytys ry:stä vuokraamani TENS-laite ja söpö leppispesä vauvalle, eli Wombi vauvanpesä.

Terhi kirjoittaa Voimaannuttava synnytys -blogissaan TENSistä näin: "Transcutaneous Electrical Nerve Stimulation eli TENS lähettää heikkoja sähköimpulsseja elektrodilappujen avulla ihon läpi sen alla oleviin hermoihin. TENS on lääkkeetön kivunlievitysmenetelmä, joka lisää kehon omia kipua lievittäviä aineita (esim. endorfiineja). TENS:llä ei ole sivuvaikutuksia ja sen käyttöä pystyy itse hallitsemaan. TENS on tarkoitus laittaa päälle heti synnytyksen alussa, jotta endorfiinien ym. taso ehtii nousta mahdollisimman tehokkaasti ja nopeasti. TENS:iä voi käyttää koko synnytyksen ajan." Kääntelin ja vääntelin laitetta hieman ja lukaisin käyttöohjeet. En vielä kytkenyt elektrodeja laitteeseen, mutta ne (4kpl) siis asetetaan selkärangan molemmin puolin napalinjan ylä- ja alapuolelle pareittain. Kerron lisää, kun pääsen testaamaan laitetta itse äksönissä. Terhi kuvaa sitä erittäin hyväksi supistusten, etenkin jälkisupistusten, lievittäjäksi ja sehän tosiaan on kivunlievitysmenetelmä, joka on täysin synnyttäjän hallittavissa.

Tuhahtelin vauvanpesille siihen asti, kunnes kasasimme pinniksen. Se näyttää aivan valtavalta! Kirppuhan hukkuu sinne! Ajattelin vuoraavani sinne peitolla "pesän", mutta ei se oikein onnistunut. Emmekä toki halua ottaa tuoreina vanhempina kontollemme isoon, avaran pinnasänkyyn sysätyn vastasyntyneen kääpiön traumoja. Kela-tekstein koristeltu pahvilaatikko lapsosen ensisijana ei houkuttanut yhtään enempää. "Tunsin tulleeni kylmään, karuun maailmaan, jossa öisin hain lämpöä minua ympäröivästä pahvista", kääpiö tilittäisi terapeutilleen. Siksi siis hommasimme leppiksen. Se on itseasiassa tosi hieno ja pienentää sängyn näppärästi. Toivottavasti kääpiö nukkuu siinä hyvin.

Kun aikaa on nyt lomalla riittämiin, tarkoittaa se näköjään, että juoksen pitkin kaupunkia tuhlaamassa rahaa "ihan pakollisiin hankintoihin", kuten tukeviin alushousuihin, imetystoppiin ja -yökkäriin, ja tietysti vauvanvaatteisiin. Ilmankin takuulla pärjäisin, varsinkin kun imestysrelettäkin olen saanut kavereilta sekä lainaan että edukkaasti, mutta jotenkin vain tuntuu siltä, että pari hankintaa on ollut ihan must. Kuten vaikkapa organic cottonia olevat Boob-malliston toppi ja paita. Tarvitsen porttarin Kampin keskuksen neloskerrokseen.

Joutokäyntiä

Eilen oli ensimmäinen äitiyslomapäivä, kun kalenterini ammotti menojen ja duunien puolesta tyhjyyttään. Yhdentoista tunnin yöunien jälkeen alkoi jo ilmetä ahdistusta: mitä tekisin tänään. Sukkelasti olinkin ohjelmoinut itselleni joogaa, leipomista ja elokuvaillan. Toivon, että kääpiö ulostautuu pian, sillä eihän tällaista toimettomuutta kestä kukaan!

Leipominen on kyllä mahtavaa. Kokeilin paria uutta leipäreseptiä, tavoistani poiketen hiivallisia. Kurpitsansiemenleivästä tuli suht hyvää, mutta hieman pelkän vehnän pureminen pännii. Jotenkin sitä on niin ehdollistunut jo kaikille täysjyville ja leseille leivissäkin. Seuraavan kerran lisään siihen leseitä, pähkinöitä tai jotain jyviä. Kauraleipä oli tosi hyvää: siirappi tuo siihen jänskän makean vivahteen.




Illalla näin tanskalaisen leffan Kosto, joka ei ehkä ollut ihan paras leffa viimeisillään olevalle. Mutta helvetin hyvä se oli! Sehän on Tanskan ehdokas ulkomaisen Oscarin voittajaksi. Eikä ansioitta: kaunista kuvaa, koskettava tarina ja hyvät näyttelijäsuoritukset. Taas kerran tuli osoitetuksi, että tanskalaiset tekevät tällä hetkellä maailman parhaat elokuvat (Submarino, Antichrist, muita mainitakseni). Kostonkin on tuottanut von Trierin firma Zentropa - pieni maa, pienet piirit. Olin liikuttunut mutta innoissani - ja olen edelleen.

Yösydämellä ehdin vielä neuloa loppuun liinailuvillasukat, joista tuli aivan jumalattoman rumat! Haha! No, toivottavasti ne ovat ainakin lämpimät.

Illalla jumppapallon päällä nuokkuessani mietin taas synnytystä. Kuinka jo odotan tapaavani mahassani ikuisuuden pesineen kääpiön ja samalla pelkään synnytystä aivan helvetisti. Painajaiset eivät ole jättäneet minua kaikesta synnytykseen liittyvästä järkeilystäni huolimatta rauhaan. Unissa kätilöt ja lääkärit arvioivat vauvan koon ihan pieleen ja sitten pitäisi pusata pihalle sellainen esikouluun valmis pikkuihminen. Näihin uniin liittyy se malttamaton synnytyksen käynnistymisen odotus, koska toivon hartaasti, ettei LA pauku yli pahemmin, jottei vauva kasvaisi niin kauhean isoksi. Pahimmat painajaiset minulle aiheutti muistaakseni Vauva-lehdessä ollut synnytyksenjälkeistä masennusta käsittelevä juttu, jossa synnytys ei mennyt ihan niinku Strömsössä. Unessani pää on jo ulkona, mutta siihen tyssää, koska hartiat eivät mahdu tai kohtu ei supistele tai jotain. Ja sitten on pakko repiä ties millä pihdeillä ja imukupeilla. Toinen mitä stressaan on suu/kasvotarjonta. Neuvolan terkkarikin maanataina kertoi, ettei sitä voi oikein ennakoida, kun vauva saattaa vasta kanavassa kiertyessään päätyä "väärään" asentoon. Sanoi, että yleensä ongelmia tulee heille, joilla vauva ei ole painunut alas lantioon tai kiinnittynyt. Minulla molemmat jo tapahtuneet, mutta silti stressaan.

Pakko kai tässä on vain yrittää rauhoitella itseään, että suurin osa synnytyksistä menee sillä tavalla hyvin tai ainakin kohtuullisesti, että harva synnytykseen kuolee. Onhan sellaisetkin tilastot takuulla olemassa? Mistäköhän ne löytäisi...

Madellen täysiaikaisuuteen

Kuinka voi aika kulua samalla niin nopeasti ja toisaalta niiiiin hitaasti. Pari viikkoa laskettuun eli kääpiö on nyt täysiaikainen. Ja minun puolestani kypsä pulla saisi alkaa pikku hiljaa tulemaan uunista ulos!

Perjantaina kilometrin kävely Kaartinkaupungista Kamppiin tyssäsi Aleksille ja Stokkalle - ja tapaminen peruuntui -, koska jokainen askel pisti supistelemaan ja vihlaisi kivuliaasti nivusten ligamentteihin. Kävelemisestä on tullut kerta kaikkiaan tuskallista, sillä vauvan pää on niin alhaalla.

Neuvolassa terkkari sanoi, että kääpiö saattaa synytyä hetkenä minä hyvänsä. Kun sen pää on niin alhaalla ja jo kiinnittynyt, jokainen askel ärsyttää kohdunsuuta sen verran, että se jo saattaa riittää synnytyksen käynnistymiseksi. Siispä yritän kivusta huolimatta kävellä ja joogata.

Neuvolassa todettiin, että kaikki on hyvin. Kääpiön syke oli 135, lapsivettä normaalisti, liikkeet olikein virkeät ja hyvät. Hemppa oli 140 (kuulemma loistava!), verenpaineeni oli kokonaisuudessaan hieman koholla (voi kuulemma ennakoida synnytyksen lähestymistä), ja painoa oli tullut 400g viikossa (nyt saisi riittää, koska sitä on kokonaisuudessaan kertynyt jotain 12,5 kiloa, kiesus!).

Nyt lähden saunaan - jospa se pistäisi vähän vauhtia tähän hommaan. Eilen Pallo paineli lantioni ja niskani akupisteitä, minkä pitäisi edesauttaa synnytyksen käynnistymistä, sen etenemistä tai ylipäänsä avittaa oloa synnytyksen aikana. Painelu tuntui kerrassaan taivaalliselta ja auttoi ristiselkä- sekä niskakipuihin. Jos Pallo suostuu, akupainelusta voisi puolestani vaikka tulla hetkutuksen kaltainen päivittäinen rutiini!

Kemikaalialtistus

Pisti taas hyvällä tavalla mietityttämään tämä Kempparin kirjoitus. Professori Jorma Toppari on taas nostanut esille kosmetiikkatuotteiden kemikaalien haitallisuuden - etenkin sikiölle. Me naiset altistumme niin valtavalle määrälle kemikaaleja, kun jokainen tarvitsee sen meikkipussin ja nesessäärin muine kosmetiikkatuotteineen. Suihkusaippuat ja shampoot sisältävät helvetillisen määrän kemikaaleja, voitelemme itsemme päivittäin hyväntuoksuisilla, parfymoiduilla rasvoilla, naamaan omat "supertehokosteuttavat" ikinuorirasvat ja silmänympärysvoiteet, päälle meikkivoide, puuteri ja muut. Hiuksiin lyödään hoitoaine, kosteus- ja kiintoseerumi, volyymiboosteri, vaahto ja kruunuksi kiinne. Hurjaa, mutta monen arkea.

Ei voi olla kertailematta, mitä itse on tehnyt säästääkseen vauvaa kemikaalialtistukselta jo sikiöaikana ja mitä OLISI VOINUT tehdä enemmän…

Itse olen jo pidempään suosinut luonnonmukaisia tuotteita ihonhoidossa ja ehostuksessa. Raskauden myötä pois jäivät myös kynsilakat (en ole niin vannoutunut kynsilakkaihminen, että viitsisin ostaa luomusarjojen kynsilakkoja), normaalit (tuuheuttavat) shampoot ja kaikki hajuvedet. Kookosöljyä olen käyttänyt ihon kosteuttamiseen jo vuosia, nyt tilalle tuli Weledan raskausajan hoitoöljy. Dödö on Biothermin: ilman alumiinia sekä muita myrkkyjä. Se mistä en ole päässyt eroon ovat hiusten muotoilutuotteet. Sapettaa, mutta en ole löytänyt hyvää, pitävää muotovaahtoa ja lakkaa luomupuolelta. Jos joku on, vinkatkoon! Lisäksi ripsivärini on edelleen, 10 vuoden pinttyneen tavan mukaisesti Kanebon 38.

Raskauden ajan valtavaan pilleriarsenaaliin olen yrittänyt löytää sellaiset, joissa on mahdollisimman vähän ylimääräisiä aineita (värit jne.).

Nyt vauvalle olen varannut kylpyöljyä ja perusrasvaa - jos sitä satutaan tarvitsemaan -, lähikosmetiikkaa Latviasta, Mádaran valikoimista, jota myyvät ainakin Ruohonjuuri ja Hyvinvoinnin tavaratalo. Itse käytän Mádaran puhdistusvaahtoa, joka toimii Laveran kuorinta-aineen kanssa tosi hyvin naamanhoidon perussettinä.

On hyvä, että näistä asioista puhutaan. Ja vielä parempi, että kemikaalittomia vaihtoehtoja on nykyisin hyvin saatavilla. Ja usein vaihtoehdot ovat paaaljon parempia kuin ne perinteiset isojen merkkien tökötit.

Allaolevaa Argital-sarjaa soisin jonkun myyvän Suomessa laajemminkin. Punnitse&säästä myy jotain tuotteita satunnaisesti ja kampaajaltani saan tilattua niitä suoraan.

Lupa taskussa

Nimittäin alatiesynnytykseen. Sairaalalääkäri ei Klinikalla löytänyt mitään rakenteellista syytä miksen voisi synnyttää aivan normaalisti alateitse. Tosin korosti, että jokainen synnytys on omanlaisensa ja neljäkin vauvaa alateitse pullauttaneelle voi tulla viidennessä synnytyksessä komplikaatioita, joiden vuoksi päädytään sektioon.

Kummallista, mutta pelkäsin ja jännitin tätä käyntiä enemmäin kuin mitään muuta ultrausta tai lekurikäyntiä koko raskauden aikana. Näin monena yönä unia jättivauvasta ja synnytyksestä, jossa kätilö parahtelee epäuskoisena "kuinka iso vauva" mahastani paljastuikaan - niillä kerroilla, kun se saatiin ulos tai en herännyt hikisenä ennen kuin päästiin itse ponnistusvaiheeseen.

Lääkäri oli arviolta ikäiseni nainen, topakka ja asiallinen. Tykkäsin realistisen viileästä suhtautumisesta, lässyttäjiä ja muumimammoja tässä on tavattu ihan riittämiin. Juttelimme raskauden kulusta, alkaneista kivuliaammista supistuksista ja hän kyseli peloistani sekä suhtautumisestani synnytykseen. Sain vielä ajan kätilön kanssa käytävään kipukeskusteluun (kyllä meitä pelkopolilaisia hemmotellaan!), mutta ensimmäinen vapaa aika oli vasta 1.12., johon lääkärikin totesi, että "tulet ellet ole jo synnyttänyt". Tilitin hänelle kaikki ison vauvan ahdistukseni ja käynnistyspelkoni. Lääkäri sanoi, että päältä päin katsottuna vatsani ei näytä jättivauvaa vartovan pakilta. Sitten otettiinkin jo housut pois.

Liikaa foorumeilta synnytystapa-arviokertomuksia lukeneena odotin pahempaa; lääkäri teki aika lailla normaalin sisätutkimuksen - eikä kajonnut kakkoseen. Hän kokeili lantioni muodon ja tietenkin kohdunkaulan ja -suun tilanteen. Jotain supistukset olivat sentään tehneet: kaula oli nyt pehmeä (ennen kiinteä), lyhentynyt 2 senttiin ja suu oli auki yhdelle sormelle. Lekuri arveli kääpiön ulostautuvan ihan ajallaan.

Viime neuvolan the special guestin, Kättärin kätilön, painoarviosta lääkäri totesi, ettei se voi pitää paikkaansa. Hän sain ultran mitoilla (torson ympärys 30cm, sääriluu 7cm, päätä en ehtinyt katsoa) pötkön painoarvioksi noin 2700g. Kun esitin epäilyni ultran painoarviota kohtaan, hän totesi, että mitat saa harvoin näin eksaktisti. Tiedä häntä. Synytymäpaino olisi LA:na noin 3200g. Hän merkitsi vielä kaikki mitat käyrille ja keskikäyrän alla mentiin kaikissa mitoissa. Pää oli lähimpänä keskikäyrää. Palloa ja minua se isopäisinä huvitti kovasti.

Minulle käynti tietää taas siltoja ja punnerrusta kaiken maailman asennoissa; kääpiö oli päättänyt jälleen kerran vaihtaa puolta ja selkä on nyt oikealla. Taidankin tästä mennä jumppapallon päällä neulomisen kautta siltaan ennen Pallon suorittamaa iltahetkutusta aka mahansuoristusta.

Loppukaneettina todettakoon, että ostin tänään jättihelokkiöljykapseleita, joiden pitäisi edesauttaa synnytyksen alkamista ja palautumista. Niitä saa alkaa syödä vasta vkon 38 täytyttyä. Niissä on GLA:ta, joka muuttuu kehossa aineeksi, jota käytetään mm raskauden keskeytyksessä. Mutta siis näin myöhäisillä viikoilla siitä ei ole haittaa vauvalle. Ja jos ei muuta, niin ainakin ihon pitäisi alkaa hehkua ja hormonimyrskyjen tasaantua. Lisäksi aloitin maitohappobakteerien syömisen. Luin Rosa Meriläisen Frans-vauvan ekaa elinvuotta kuvaavasta kirjasta, että niiden syöminen pari viikkoa ennen ja jälkeen synnytyksen ehkäisee lapsen allergioita. Pallo on aika huvittunut tästä luontaistuotevimmasta; kyseenalaistan terveydenhuollon henkilökunnan joka sanan ja sitten menen ostamaan kaiken maailman kapselit, pillerit ja uutteet, kun jostain jokusen kommentin luen tai kuulen. Ja tämä siis miehen suusta, joka tankkaa parhaillaan riimuja, perehtyy tarot-korttien historiaan ja uusimpana vimmanaan keräilee pelikortteja. Kukin taaplaa tyylillään, ainakin meillä.

Silmänkääntäjä

Muistinpa tuossa päivä pari sitten, että olin lapsena älyttömän kiinnostunut taikatempuista ja ennustamisesta. Ja taikatempuista erityisesti korttitemput kiinnostivat ja kiehtoivat minua suuresti.

Näin jälkiviisaana näen niiden kiinnostavuudelle kaksi syytä. Ensimmäinen on se, että korttitemppuja minulle pienenä eniten esitettiin. Niitä osasivat ja tekivät aika ajoin niin isoisäni kuin äitini ja tätinikin. Ei niitä montaa erilaista tainnut olla, mutta muutamia kuitenkin. Eikä temppujen kirjo ollut oleellista, sillä jännitys syntyi pikkujätkän mielessä joka kerta siitä, miten ihmeessä he aina saattoivat löytää vaikkapa juuri sen ajattelemani kortin? Toinen syy oli niinkin yksinkertainen juttu, että korttipakkojen kuvakortit olivat ja ovat yhä mielestäni jotenkin arvoituksellisisia ja hienoja.

No, myöhemmin opin sen mielestäni hienoimman korttitempun itsekin. En muista kuka sukulaisista kyllästyi ruinaustani kuuntelemaan (todennäköisesti äitini) mutta sain kuin sainkin selville, että temppu perustui matematiikkaan ja laskemiseen. Tai ehkä se oli sittenkin taikaa, sillä enää en kyllä tempun tekotapaa kuollaksenikaan muista.

Joka tapauksessa, nyt kun taikatemput palasivat mieleeni, muistan hyvin myös sen innon, millä niitä katselin. Myöhemmin oman Taikurinlaatikon saatuani tein temppuja serkkuni kanssa sukulaisyleisölle useita kertoja itsekin.

Niinpä olenkin päättänyt, että kertaan ainakin joitakin noista vanhoista joskus osaamistani kortti- ja kolikkotempuista. Haluan olla jännittävä ja salaperäinen isä, joka aina joskus, vaikkapa mökillä saunan päälle, tekee kerrassaan merkillisiä ja täysin käsittämättömiä taikatemppuja. Ja jotta magian mysteerit eivät taatusti paljastuisi lapselleni liian aikaisin, vaan voisin lyödä hänet ja ehkä Pesupähkinänkin ällikällä kerta toisensa perään, keksin hihaani myös ihan uuden ässän. Sitä en kuitenkaan paljasta teille, sillä eihän sellainen ole sopivaa, vai mitä?

Ennustaminen on sitten se toinen aihe, mitä voisi harkita mökkipuhteeksi ukkosmyrskyn iskiessä. Sekin oli minusta pienenä eri jännää, kun isoäitini tapasi kämmenviivoista meille lastenlapsille lukea. Suoraan sanoen minulla ei ole aavistustakaan, mistä hän oli perusteet ja taidot, saati kiinnostuksen, hommaan oppinut, sillä hän oli ihan tavallinen keskiluokkainen virkailija. Luulen, että hänen tietonsa olivat lähtöisin kirjoista, ja niihin aion minäkin siis jossain välissä mahdollisesti vähän tutustua. Tarot-kortit hyllystä löytyisivätkin jo...

Jumalasta seuraava

Ei, emme ole Pallon kanssa tulleet uskoon tai edes peruneet kirkosta eroamistamme. Ja otsikossa on ihan hiven ironiaakin. Puhun nyt Osteopaatista, jonka luona kävin alaselkäongelmieni takia. Pääsin helpolla, sillä raskaana olevaa ei voi hoitaa kuin sellaiset vartin-kaksikymmentä minuuttia; nivelet, sidekudokset ja kroppa muutenkin ovat niin pehmeinä, ettei perushoito yksinkertaisesti onnistu.

Jo heti kättelyssä kävi selväksi, ettei nyt olla minkään hipsuttajan kanssa tekemisissä. Osteopaatti kyseli minulta vaivastani ja raskausviikkojeni määrän. Lyhyen puhelinkeskustelumme perusteella hän oli ilmeisesti luullut, että olen varhaisemmilla viikoilla. "No hyvä, voidaankin sitten tehdä vauvalle sinne kohtuun enemmän tilaa ja helpottaa synnytystä." Fine by me. Osteopaatti oppipoikineen kiepsautti minut selinmakuulle - jalat tyynyn päällä 90-asteen kulmassa - ja aloitti kepeän lantioon kohdistuvan ristivenyttelyn ja vatsan hetkutuksen kämmenillä. Sitten vedettiin käsiä pään yli taakse. Osteopaatti käsitteli hoitopöydän reiän läpi selkääni, lämmitti ja paineli SI-nikamaa. Hieman mumisevasti, lyhyin virkkein jutteleva Osteopaatti laukoi kesken hoidon hämmentäviä ja kiinnostavia asioita: "Sokeri ja lehmänmaito pois. Sulla on paljon helpommat ensikuukaudet vauvan kanssa, kun sillä ei ole vatsavaivoja." Mutta kun... olen karkkihiiri! "No kai mä nyt sen näin, sun haimasta. Jos sun on pakko saada sokeria, leivo intiaaniruokosokeriin." Ai jaa. "Ja lapselle ei lehmänmaitoa, siis muutamaan vuoteen. Säästytte korvatulehduksilta. Annan sulle hyvän vuohenmaitotoimittajan yhteystiedot, kun tuut seuraavan kerran." "Onko ne pelotelleet sua neuvolassa? Oon sanonut asiakkaille, että soittakaa mulle vaan, kun teidät on peloteltu neuvolassa, niin mä kerron miten se asia oikeesti menee." "Arnicaa. Homeopaattisia. Yksi rae ennen ja jälkeen synnytyksen, jos pitkittyy, niin keskelläkin."

Osteopaatin mukaan selkäni pysyy kunnossa niin kauan kuin kääpiö on suorassa, eli vatsa sojottaa suoraan eteenpäin. Hän neuvoi minulle aamuin ja illoin selinmakuulla tehtävän hetkutuksen, jolla saan vauvan mahassa suoraan: sitä voin tehdä joko itse tai antaa Pallon hetkuttaa, jolloin saan olla aivan rentona.

Lopuksi korjattiin epätasapainossa oleva lantio. Osteopaatti painoi todella kovaa lantion kahta pistettä, jotka ovat minulle shiatsustakin tutut - meridiaanipisteillähän osteopaattikin pelaa.

Sain hoidon aikana myös kyseltyä Osteopaatilta, kuinka toimisin synnytyksen käynnistyksen uhatessa. Hän sanoi, että hän jättää joka päivälle yhden tyhjän ajan ja voin tulla pikaisestikin hänen luokseen. "Sitten annan homeopaattisia ja painelen paria pistettä, ja synnytys käynnistyy. Ei tarvitse mennä lääketieteelliseen käynnistykseen." Okei. Helpottavaa.

Olen superonnellinen, että menin hänen vastaanotolleen. Arnicaa haen sairaalakassiin apteekista huomenna.

Neuvolassa kätilön kopeloitavana

Sain siis kutsun neuvolaan kätilön ja terkkarin yhteisvastaanotolle. Viikkoja on kasassa 36. Kätilön oli tarkoitus rauhoitella tätä pelkuria synnytyksen suhteen. No ei kai, todellisuudessa olen jo aika sinut synnytysajatusteni kanssa. Pelko lienee aika luonnollista tässä tilanteessa, kun tie käy kohti tuntematonta.

Fiilis on kuin tässä Huuliharppukostajan teemassa.



Eli perusneuvolakäynti kätilöekstralla oli listalla. Paino oli noussut parissa viikossa kilon verran, hemppaa ei otettu, verenpaine oli taas hieman koholla 125/88, mistä johtuen kärsin ekaa kertaa minimaalisesta turvotuksestakin (osa painonnoususta saattaa johtua siitä). Sf oli noussut 3 cm, ollen nyt 34. Kääpiön syke oli laskenut 130:een, kuulemma tavallista. Kätilö tunnusteli vatsan ja ilokseni totesi nahkavekkarin olevan sukelluskellossaan hyvin raivossa ja selkä vasemmalla puolella. Eli kaikki tekemäni sillat, lantion nostot ja muu venkurointi on kantanut hedelmää! Tai sitten se, että nukun melkein yksinomaan vasemmalla kyljellä.

Kätilö arvioi käsikopelolla vauvan noin 3-kiloiseksi. Luulin ensin, että hän puhui arvioidusta syntymäpainosta, mutta kun minulle siinä tutkimuspöydällä pikuu hiljaa selveni, että hän tarkoittikin tämänhetkistä painoa, jäykistyin. "Tässä on vielä kolme viikkoa laskettuun ja se on jo tollanen jötkäle!" Kätilö ilmeisesti halusi rauhoitella minua kertomalla, että vauvan paino kasvaa tässä vaiheessa enää noin 150-200g viikossa. Apua, sehän voi olla 3800g syntyessään! Kätilön mukaan aivan normaalipainoinen. Onneksi meillä on vielä synnytystapa-arvio, ultraus ja toisen kätilön kämmentuntuma-arvio edessä ensi viikolla Naistenklinikalla. Sieltä tulee sekä ultran että kätilön arvio, eli kolmesta sopii sitten laskea keskiarvoa.

Apt Pupil

Opettaja, opettaja, minä tiedän! Nimittäin kaiken sen, mitä neuvoloiden perhevalmennuksesta voi oppia. Viimeistä (ennen syntymää) vietiin tuossa taannoin maanantaina ja täytyy sanoa, että jos olin pitkin matkaa epäileväinen, niin lopulta olin vain turhautunut.

Toki turhautumisesta saan, tai saamme, syyttää vain itseämme. Tämä viimeinen ennen lapsen syntymää järjestetty perhevalmennus keskittyi synnytykseen. Motivaatio-ongelmia aiheutti se, että tuossa tulevien vanhempien kokoontumisajoissa jaettu tieto oli meille jo entuudestaan kovin tuttua, ja valitettavasti se kerrottiin vielä muita paikkoja huonommin.

Kuten ehkä olette lukeneet, olemme Pähkinän kanssa käyneet tutustumassa sekä Kätilöopistolla että Naistenklinikalla. Ja näissä molemmissa paikoissa kerrottiin synnytyksestä laajasti, hyvin ja voisi kai sanoa, ihan pohjamutia myöten.

Nyt neuvolassa täti a ja täti b kertoivat viimeisellä perhevalmennuskäynnillä periaatteessa ihan samoja asioita. Ainoa ero oli se, että he kertoivat niistä huonommin, eivätkä osanneet vastata yhteenkään esitettyyn tarkentavaan kysymykseen, vaan kakistelivat jotain, että ”me puhumme nyt teoriasta, kun emmehän me ole synnytyssalissa olleet pitkiin aikoihin”. Ja ei, me emme kysyneet niitä tarkentavia kysymyksiä, emme ainakaan montaa, koska olimme tiedot jo muualta saaneet, mutta monet kysyivät.

Kaiken kaikkiaan henkilökohtainen kokemukseni näin tulevan isän käytännönläheisestä näkökulmasta on, että perhevalmennus on verovaroja syövä turhake, jota ilman tai jota tehostamalla säästettäisiin pitkä penni. Eihän siinä nyt vain ole mitään järkeä, että istutetaan ihmisiä työajalla kuuntelemassa diipadaapaa tai katsomassa dvd-nauhoitetta jostain, mikä kerrotaan esimerkiksi synnytyssairaalavierailulla paremmin. Silti moiseen lasta odottavat ihmiset pakotetaan, tai ei tietenkään pakoteta, mutta suositellaan tulemaan kuitenkin, ja varsinkin ensikertalaiset taatusti tulevat. Ja neuvolassa terveydenhoitajat nostavat höpöttelystä ja play-napin painamisesta palkkaa.

Toisaalta muitakaan vaihtoehtoja ei varmaankaan ole. Ainakaan niitä ei heti tule mieleen. Siinä määrin järkyttävän tietämättömiä kysymyksiä ihan perusasioista osa tulevista äideistä näytti nimittäin yhä vain kysyvän, vaikka laskettu aika kai viimeisilläkin koittaa kahden kuukauden sisällä. Ilmeisesti he eivät olleet käyneet missään tutustumisissa (ne ovat siis vapaaehtoisia) tai muutenkaan vaivautuneet synnytysasioihin perehtymään.

En ole toki minäkään perehtynyt lapsen tuloon, raskauteen tai synnytysasioihin ollenkaan samalla intensiteetillä kuin Pesupähkinä, tunnustan, mutta silti olen ainakin noilla synnytyssalivierailuilla oppinut näköjään enemmän kuin osa odottavista äideistä.

Ja tämän itsekehua tihkuvan havainnon valossa uskallankin sanoa, että menkää ihmeessä tutustumaan niihin synnytyssairaaloihin, jos mahdollisuus tarjotaan! Huonoimmillaankin siellä tarjottu tieto pesee perhevalmennuksessa tarjotun lässyttelyn ihan kuus-nolla.

Lakua ja musiikkia

Mitä sinne sairaakassiin sitten on syytä haalia? Toistaiseksi meidän kassissa, serkulta lahjaksi saamastani omatekoisesta jättikangaskassista (suurin kassi, joka huushollista löytyi), on kaksi kääpiön kotiintulovaatekertaa (fiiliksen mukaan...), toppapuku, harsoja ja pari kestovaippaa, rintapumppu. Bebesin sivuilla, jossa muuten on aika paljon synnytystietoakin - ja ihan pätevältä vaikuttavaa - luetellaan aikamoinen setti sairaalakassisisältöä.

Nuo välipalat täytynee hommata piakkoin, muuten kassi onkin sitten pakkailua vaille valmis. Toki poimin listalta valikoiden ne tarpeellisilta tuntuvat jutut, mutulla mennään. Kun olisi vain sitä aikaa...

Musiikki on kyllä kinkkinen. Pahimmassa tapauksessa synnytysmusaa ei halua kuuulla enää ikinä loppuelämänsä aikana. Eli on suurehko riski ottaa mukaan joku ultimate-lempilevy: Sigur Rosia, Carolaa, Sinatraa, Radioheadia... Ja jos vaatimuksena on rentouttavuus, niin en kyllä tiedä. Mulla ei ole koskaan ollut tapana kuunnella musiikkia rentoutuakseni. Entä jos synnytyksessä haluaisikin kuulla kunnon mäiskettä, roisia suomiräppiä esimerkiksi tai M.I.A.n asennemeuhkausta? Varmaan jokunen levy ja iPod tulee otettua mukaan varmuuden vuoksi. Katsotaan mitkä. Nyt viime päivät olen jaksanut kuunnella vain Ipanapaa ja Paukkumaissia. Alan näemmä jo nyt taantua äitiyslomalaisen hattaraiseen olotilaan.

Ajattelin hakea kirjastosta klasaria, jos se olisi sopivan erilaista näihin viime viikkoihin ja vaikkapa jopa synnytykseen. Olisi kyllä upea huutaa nielurisat levällään kilpaa Ravelin Boleron kanssa!

Onnea vielä Minttukrokantti ja perhe! Todella kiva synnytyskertomus luettavissa Raskausarpia-blogista.

Klinikka that is

Eilen piipahdimme ekskulla Naistenklinikalla. Ensin norkosimme ja kärsimme hapenpuutteesta yhdessä 14:sta synnytyssalista, ja sen jälkeen menimme neukkariin katselemaan dvd:n lapsivuodeajasta Klinikalla. Paikalla oli jotakuinkin kymmenen äitiä miehineen. Klinikan oleskelutilat alhaalla synnärillä ovat ankeat, mutta synnyttäjänä minun tuskin tarvitsee miettiä siellä hengailua. Klinikan kätilö teki Palloon ja minuun vaikutuksen: hän ei lässyttänyt äidillisesti eikä selittänyt vanhakantaisia meillä-ponnistetaan-näin-sisäänhengitys-leuka rintaan-ponnistus-höpinöitä saati kihertänyt maanisesti puheripulinsa lomassa (esimerkit Kättärin vastaavasta ekskusta). Kätilö kertoi lyhyesti ja ytimekkäästi faktat Klinikasta, esitteli apuvälineitä, kertoi ainakin omasta tavastaan kannustaa synnyttäjää liikkumaan mahdollisimman paljon ja kokeilemaan eri asentoja. Synnytystoiveet pyysi ottamaan mukaan itse tilanteeseen, kun taas Kättärillä vanhempi kätilö suhtautui toiveisiin aika penseästi.

Vertailutuloksia: Kättärillä on yki ammehuone ja ammeeseen saa synnyttää, Klinikan yhdessä ammehuoneessa ei saa synnyttää ammeeseen. Kättärillä on kaksi synnytysjakkaraa, Klinikalla "kaikille riittää". Klinikalla on useammin sulku. Kättärillä saa halutessaan akupunktiota, Klinikalla ei kukaan kätilöistä osaa antaa sitä. Isät huomioidaan Kättärillä paremmin: Klinikalla isälle ei heru ruokaa tai muutakaan ennen kuin paikka perhehuoneessa on varmistunut - ja synnytyshän voi siis kestää sen vuorokauden...

Klinikalla on synnärillä hauska puinen hylly, jossa on yksi hyllytaso per päivä. Riviin tasoille kätilöt asettavat aina korista skumppakorkin, jossa on joko vaaleansininen (todellako?!) tai -punainen (ooh, kuinka yllättävää!) nauha. Kun pidimme taukoa saliluennosta, kätilö asetteli hyllyyn kahta korkkia, jotka olivat kiinni toisissaan. Päivän toiset kaksoset olivat syntyneet - kuulimme ainakin toisen ensirääkäisyt kuunnellessamme tutustumista vetävän kätilön jutustelua, eli äänieristys ei ole paras mahdollinen - ja kuulemma päivän kolmannet olivat vielä tulossa.

Itselleni suurin Klinikalla eteen tullut ylläri olivat opiskelijat, joiden ottamista mukaan äksöniin toivottiin jokaiselta. Kyseessä eivät siis ole kätilöopiskelijat kuten Kättärillä, vaan mm. synnytyslääkäriksi opiskelevat. Opiskelijan saa kuulemma heivata ulos kesken kaiken.

Pallo juurikin äsken ihmetteli, kuinka eri tavalla Kättärillä ja NK:lla neuvottiin tulemaan heidän tykönsä. Kättärillä puhuttiin yhtäjaksoisesti kaksi tuntia kestäneistä supistuksista, joiden väli on 5 minuuttia. Klinikalla sanottiin, ettei missään tapauksessa kannata kytätä säännöllisiä supistuksia, vaan tulla synnärille, "kun kotona ei enää voi olla" eli kivut käyvät sietämättömiksi. Mietinkin nyt jumppapallon hommaamista kotiin...

Tässä vihdoin kuva Hollannista saapuneista vankkureista. Matkustajaa odotellessa...

Nukutellen ja herätellen

Aivan mahtavaa, kun kääpiö alkaa tuntua jo ihan tutulta tyypiltä! Varsinkin nyt äitiysloman alun myötä, kun olen luopunut kokonaan kahvin juonnista, eikä se ole enää missään vaiheessa päivää "aineiden vaikutuksen alaisena" - enkä sen puoleen minäkään.

Vatsassa on ilmiselvästi iltavirkku kuten vanhempansakin. Eilen illalla sain neulomispuuskan, juoksin sateessa lankaostoksille ja aloitin pitkävartisten villasukkien neulomisen - ovat hyvät kantoliinailussa. Neulominen meinasi tyssätä alkuunsa, kun kääpiö möyri kuin viimeistä päivää. Jos se on tällä tuulella, ei silittelykään auta. Siispä aloin laulaa. En muistanut kuin Tuu-tuu-tupakkirullan sanat, joten laulaa luikauttelin muutaman kerran tuntemiani paria säettä. Ja kääpiö rauhoittui!

Aamulla heräsin kummalliseen tunteeseen, poikkuksellisesti vain yhden yöllisen vessaherätyksen jälkeen, ettei kaikki ole kunnossa; vatsassa oltiin yllättävän hiljaa. Tuupin kääpiötä, silitin ja hetkutin. Ei mitään. Yleensä saan potkun heti vastaukseksi. Nousin ylös ja sheikkasin kunnolla vatsaa. Johan heräsi. Poloinen oli autuaasti yöunilla, kun äiti tulee tempomaan. Otin ansaitusti vastaan iskuja seuraavan puolituntisen, kunnes lapsi taas nukahti.

Mitä maksaa?

Tässä äitiysloman rahattomassa kurimuksessa on tullut mietiskeltyä lapseen jo ennen sen syntymää kulunutta rahan määrää. Ja kiitettyä sitä tahoa, joka on pistänyt meidät hankkimaan tämän kaiken pikku hiljaa, kuukausien aikana - harvinaisen optimistisin ajatuksin jopa. Sillä jotkuthan alkavat tehdä hankintoja vasta kuukautta kahta ennen laskettua aikaa, "jos jotain sattuisi käymään".

Vaikka raha on vain paperia ja metallia, listaanpa silti jotain tähän alle.

Vaunut 750€
Vaatteet 500€ (silkka arvio, sis. pieni topppuku 50€ ja Ruskovillan vaatteita, jotka maksaa "kivasti")
Vaipat 200€
Tutit, pullot jne. 30€
Sitteri 5€
Hug-a-bub 45€
Rintapumppu 20€
Leikkimatto 15€
Lelut, kirjat jne viihdyke 150€
Hoitoalusta 35€
Lakanoita, kosteussuojia 80€
Hoitolaukku 25€
Imetystyyny 60€
Kaikki muu: sinkkivoide, biovaipat, bepanthen, öljy jne noin 50 €

Pinnasängyn (noin 100€) saimme lahjaksi, samoin lapsivakuutuksen (noin 450€). Käytettynä saimme kasseittain vaatteita, leluja ja muuta tavaraa.

Turvakaukalo 5€/kk alk. lokakuusta, jatkuu ainakin huhtikuulle, yht. 30€

Ostamatta ovat vielä imetysliivit, toisaalta ovatko ne nyt sitten vauvatavaraa... Lisäksi hätävaramaidonkorvike, käsiapteekki ja niistäjä puuttuvat. Mutta ne ehkä ehtii kipaista kaupasta tarvittaessakin.

Plus poliklinikkamaksut ultrista, pelkopolista ja 4D-ultrasta yhteensä noin 400€

En jaksa lyhyellä matikalla ynnätä listan lukuja, mutta aika kiva summa siitä sukeentuu. Ei ole lapsien hankkiminen ilmaista, ei tosiaankaan. Ja nythän se rahanmeno vasta alkaakin. Mutta eisenniinväliä, tervetuloa maailmaan, lapsonen, anytime!

Olo 36. viikolla on melkoisen hyvä, tyytyväinen ja tasapainoinen. Jotenkin en ole vielä sisäistänyt äitiysloman alkua, mitä nyt päivät menevät iloisesti sekaisin. Olen ilmeisesti viettänyt liiaksi, tai ainakin riittävästi, aikaa pätkätyösuhteiden ja määräaikaisuuksien maailmassa, minkä vuoksi äitiyslomakin tuntuu vain väliaikaiselta free-työntekijän pätkältä. Pallo kehoitti vilkaisemaan kokovartalopeiliin, jos meinaa unohtua pääasia. Palloa raivostuttaa jo nyt, että kotitoimistoni on vallannut keittiön pöydän. Yritän vakuutella, että väliaikaistahan tämä on vain. Pian sen valtaavat rintapumput, tuttipullot ja tuhiseva vauva.

Hyvät ja pahat kätilöt

Nyt se on sitten meillä ensimmäinen synnytyssalitutustuminenkin takanapäin. Ensimmäisenä kävimme tuossa loppuviikolla tutustumassa Kätilöopistolla, vaikka olemmekin mitä ilmeisimmin aikeissa Naistenklinikalle synnyttämään mennä. Tai siis niin olemme ainakin alustavasti ilmoittaneet, mutta päätimme kuitenkin käydä tutustumassa molemmissa, jos jokin saisi mielemme vaikka muuttumaan. Naistenklinikan vuoro koittaa jo perjantaina.

Täytyy kyllä todeta, että Kätilöopisto eli tutummin kättäri Haikaranpesineen oli pettymys. Mahdoton sanoa, vaikuttiko siellä parhaillaan käynnissä oleva remontti miten paljon asiaan, mutta tilat ja huoneet eivät olleet lainkaan niin viihtyisät kuin mielikuvat ja puheet ovat antaneet ymmärtää. Perhehuoneetkin toivat lähinnä mieleen Lahden Cumulus-hotellin pienet huoneet, jossa rumat sisutustaulut oli vain poistettu seiniltä, sänky korvattu kahdella sairaalan rautasängyllä ja menneistä ”loiston” päivistä hotellina muistuttivat vain ikkunoiden edessä roikkuneet tyylittömät ja haalistuneet verhot. En siis vakuuttunut puitteista, eikä käsittääkseni vakuuttunut kyllä Pähkinäkään.

Vierailuun kuului opettavaisempikin puoli. Ensin nuori hoitajatar tai kätilö kertoi minkälaista elämää tuore perhe sairaala-aikana viettää. Mitä kannattaa varata vaatteiksi, miten sairaalaan ilmoittaudutaan sisään, miten ruokahuolto pelaa ja niin edelleen. Tuotiinpa meille näytille myös muutaman päivän ikäinen ihmistoukka vanhempineenkin. Kovin nuoret, kotiuttamista jo odottelevat vanhemmat olivat sympaattisia ja se ryppyinen ja punainen vauvakin ihan söpö. Ei siinä mitään, mutta nuoren hoitsun tätimäinen ote ja yli-imelä puheenparsi oli jotenkin luotaantyöntävä.

Seuraavaksi vuoroon pääsi vanhempi hoitaja, tai kätilö hänkin tietysti oli. Hän esitteli synnytyssalin ja kertoi muun muassa milloin voi päätellä koska raskaus on siinä määrin käynnistynyt, että sairaalaan kannattaa lähteä, mihin tulee soittaa varmistaakseen, että synnyttäjälle löytyy tilaa ja niin edelleen.

Jos näitä kahta Kätilöopiston tätiä ajattelisi ”hyvä poliisi ja paha poliisi” –linjalta, niin ensimmäinen tuttavuus oli se hyvä ja jälkimmäinen ehdottomasti se paha.

Vanhempi, siis tuo viimeisenä ohjakset ottanut tätihenkilö näet kuvaili synnytyssalin tapahtumia ja mahdollisia ongelmatilanteita niin pikkutarkasti ja roiskeita säästämättä, että en usko olleeni ainut tulevista isistä, joita esitelmä alkoi hieman heikottaa. Niin kuin se ei olisi ollut tarpeeksi, kaikkein roiseimmissa kohdissa tuo muutenkin epäselvästi artikuloinut rouva narautti ilmoille vielä hermostuneen tekonaurun, jollaisen voisi hyvinkin kuulla b-luokan kauhuelokuvassa. Lopuksi hän esitteli vielä kaksi laitetta: Omituisen ”putkiruuvihässäkän”, joka työnnettäisiin alakautta äitiin ja siitä vauvan päähän, ja ruuvattaisiin sitten siihen pienellä korkkiruuvin tapaisella kiinni, ettei se pääse liikkumaan. Vekotin on kuulemma tarpeen silloin, jos vauvalta ei muuten saada mitattua tarkkoja lukemia veren happipitoisuudesta ja sen sellaisesta. (Ai kun kiva, kerro toki lisää!) Toinen härveli, eräänlainen imukuppi, ei ollut paljon mieltä ylentävämpi. Imukuppi lyödään lapsen päähän, jos äidin voimat eivät riitä ponnistamaan lasta ilman apuja ulos - tietenkin jälleen alakautta. Ja sitten vetämään, Hiiop!

Vaikka ymmärränkin, että tuon kaiken tarkoitus oli valmistella tulevia vanhempia siihen, jos kaikki ei menekään synnytyksessä ihan putkeen, niin en silti oikein tiedä, mitä olen näkemästäni mieltä. Lähinnä mieleeni nousee pimeä keski-aika ja inkvisition kidutusvälineet, vaikka luulin, että eläisimme jo 2000-lukua.

Kyllä. Kun aika koittaa, aion pyytää ensitöikseni itsellenikin aimo tujauksen sitä ilokaasua. Josko meininki avautuisi sen jälkeen valoisampana, jopa ratkiriemukkaana.

35 ja lomalla

Jippii! Vihdoin ja viimein äitiyslomalla. Aivan mahtavaa, että tästä lähtien voin päivätorkkua silloin kun haluan, käydä uimahallissa ja päiväjoogassa, laitella viimeisiä juttuja kuntoon kotosalla - ja tehdä töitä. Olen hamstrannut aika paljon duunia tähän alkukuulle, mutta onneksi puolivälin jälkeen jo helpottaa. Silloin alan sanoa työtarjouksille kategorisesti ei.

Perjantaina oli duunissa aika haikeat tunnelmat. Minut yllätettiin leipomosta tilatulla kaakulla, kahvilla, puheilla ja lahjalla. Tippa tuli linssiin. Lupasin tosin viedä rusinan heti toimistolle näytille, ja näen toki kollegoja kaiken maailman tapahtumissa ja kissanristiäisissä tässä ajan saatossa. Mutta silti tunnelma oli ankea. Kaiken päälle olisin saanut aivan ihanan pomon, jos en olisi jäänyt lomalle. Se ketuttaa eniten.

Surku unohtui onneksi nopeasti, koska viikonloppu oli aivan ihana! Perjantaina hengailimme Pallon kanssa ystäviemme kera maailmanparantamisen merkeissä, lauantaina teimme tilaa pinnasängylle, puts-siivosimme koko huushollin aivan tiptop, illallistimme ja sen jälkeen pungersimme vielä teatteriin. Sunnuntai kului kirjamessuilla. Hypistelin useaa vauvakirjaa. Kunnaksen vauvakirja vaikutti hauskimmalta, useat olivat tosi perinteisen tylsiä. "Miltä vanhemmista tuntui kun menitte synnytyslaitokselle?" "No jännitti aivan perkeleesti ja sattui joka paikkaan." Taas kerran: missä ovat Myyrä-, Käytöskukka- tai vaikkapa Kössi kenguru -vauvakirjat!?

Ostin viimein Malla Rautaparran kirjan Raskaus, synnytys, äitiys. Ehdin illalla lehteillä sitä hieman; joogasta tulee ainakin joka-aamuinen rutiini, kun en kohta enää viitsi lähteä riivaamaan joogaopeja modifioitujen asanoiden keksimisen ilolla. Ja Malla kyllä kirjoittaa todella koskettavasti ja naista kunnioittavasti synnytyksestä ja siihen valmistautumisesta. Lisää kirjasta, kunhan saan sen luettua.

Äitiysloman aloitin virallisesti siis tänä aamuna - nukkumalla syntisen myöhään. Parasta. Heti alkuun laskutin, hoidin muutaman työmeilin ja tilasin verovirastosta verokortin sosiaalietuuden maksua varten. Se kannattaa tehdä heti, kun ä-loma alkaa. Muuten verokarhu kahmaisee mitättömistä äitiyspäivärahoista suuren osan.

Päässä pyörii töiden lisäksi yksi asia: sairaalakassi. Sitä kai pitäisi alkaa pakkailla... Jotain vaatetta itselle ja vauvalle, kaurapussi, imetysliivit ja muut utarehärpäkkeet, vaippoja, kynä, muistikirja, kirja, omat shampoot, saippuat ja muut hygieniavälineet, "sisäkengät" (ovat kuulemma sairaaloissa jopa kätilöiden mielestä epämukavat, mutta miten ihmeessä mulla olisi jotkut sisäkengät!? - pitänee hankkia), kännykkälaturi...

Neuvottavana

Tämä päivä alkoi neuvolakäynnillä. Sitten mennään taas peruslitanioilla. Paino oli laskenut kahdessa viikossa noin kilon, liekö syy juuri taltutettujen flunssan ja närästyksen. Olen nyt siis paisunut raskauden myötä kaikkiaan 9 kiloa. Lapsivesi oli n, liikkeet ++, syke laskenut hieman 135 (ennen 140). Terkka löysi vaivattomasti kääpiön, tilaa on mokomalla villikolla kuulemma yhä vähemmän möyriä. Se on asemoinut itsensä oikealle, raivotarjontaan. Aion nyt sitten köllötellä puolisillassa ja peffa kohti taivasta, koska haluan sen kiepsahtavan vasemmalle puolelle, joka on optimaalisin asento pikkuisen sukeltaessa synnytyskanavaan. Pää on niin alhaalla kuin voi olla - aijaa, kerro jotain, mitä en joka askeleella tunne - muttei siis vielä kiinnittynyt. Sokerit oli ok, samoin proteiini. Verenpaine sen sijaan otettiin kolmesti; alapaine on hieman kohollaan ja sainkin ukaasit mitata verenpainetta viikoittain plus kotiin pissitikkuja, joista tarkkailen proteiineja. Eli siis näillä viikoilla todetaan ensimerkit, jos siis ylipäänsä todetaan, raskausmyrkytyksestä, johon noussut alapaine sekä proteiinipitoisuus viittaavat. En aio vielä stressata asiasta. Sille kun ei mitään voi, jos myrkytys iskee tai jos pahimmassa tapauksessa synnytys käynnistetään äidin ja lapsen hengen ollessa vaarassa.

Terkkarimme on empaattinen ja ajattelevainen ihminen ja ammattilainen. Hän näet kutsui minut neuvolaan sellaisena päivänä parin viikon päästä, kun paikalla on terkkarin apuna koko päivän Kättärin kätilö. Minulle varattiin pidempi aika, jotta saan rauhassa kysellä synnytyksestä ja hän saa tunnustella kääpiötä ja arvioida sen painoa.

Tässä vähän mahaa, vko 34. Navanympärys TASAN METRI! Ei tässä voi muuta kuin nauraa!



Viime yö oli levoton. Näin unia Minna Kiistalan kirjan Minä en sitten muutu innoittamana synnytyksestä ja niistä pienistä stressinaiheista, jotka hormonimyrskyistä kantajaa vaivaavat. Kirjan lukaisee parissa tunnissa ja se on ihan viihdyttävä. Naurahdin pari kertaa, mutta muuten teksti on minusta aikamoisen hysteerikon kynästä - tai sitten kirjoittaja on liioitellut kelojaan vahvasti, joko omasta tai kustannustoimittajan kehoituksesta.

Elävien kirjoissa

Pallon bloggausta hieman tarkentaen: Olin KUOLLA loppuviikosta ja viikonloppuna selkäkipuun ja järkyttävään lenssupöpöön. Jos mahdollista olin tavallistakin kärkkäämpi ja kuorsasin tukkoisen nenäni sekä närästyksen kanssa niin, että seinänaapurien jatkot varmaankin häiriintyivät.

Mutta nyt olen taas maanantain kunniaksi tolpillani. Ja parempaan suuntaan tauti on menossa, tosin duunissa ei tarvinnut taaskaan istua kuin kolme tuntia koneella, kun jo selkä oli aivan yhtä klesana kuin edellisenä työpäivänä ennen saikkua eli keskiviikkona. Nice.

No, neljä päivää jaksan vaikka takoa läppäriäni seisten, että ei sen niin väliä.

Kurjinta taudissa oli se, että jouduin skippaamaan koulun, mikä tarkoittaa runsain mitoin korvaavia rästitehtäviä. Eli äitiysloman ensiviikot ovat tehokkaasti näillä plus muilla haalimillani duuneilla buukattuja. Ainakaan minun ei tarvitse kirjoittaa kaikkea tätä työtuolissa istuen, jee!

Perjantaina lähetti toi vihdoin Bugaboon vankkurit! Pallo kokosi ne kaikkien osien perille saapumisen varmistamiseksi valvovan, sairastavan silmäni alla. Ei niitä sitten enää raaskinutkaan purkaa laatikkoon... Hienot ne ovat: pienet, tyylikkäät ja ketterät. Sopivat niin kivasti tuohon olkkarin nurkkaan. Nyt on kaiketi hyvä hetki totutella myös tästä alkavaan, ikuiseen tilanpuutteeseen ja pieneen kaaokseen.

Huomenna pääsen neuvolaan. Toivon neuvolantädin toteavan nyt kuinka päin kääpiö mahassa makaa. Itse en osaa hahmottaa rääpäleen asentoa lainkaan; potkut, möyrintä ja iskut tuntuvat joka puolella.

Kääpiö on neljän viikon kuluttua täysiaikanen eli kypsä pulla. Hurjan nopeasti aika rientää, ei voi muuta sanoa. Eilen illalla ennen nukkumaanmenoa kysyin Pallolta haluaisiko hän jo kääpiön syntyvän. "No ei sen nyt ihan vielä tarvii..", Pallo empi. Omat fiilikseni ovat pelokkaan arasti samanlaiset. Mitä ihmettä me sitten tehdään, kun se OIKEESTI syntyy!?!

A Life less ordinary

Vähiin käy ennen kuin loppuu, mutta tulivathan ne sieltä kuitenkin. Nimittäin Pesupähkinän raskausvaivat. Tulivatkin muuten kunnon rysäyksellä.

Merkkejä oli toki ilmassa jo reilu kuukausi sitten. Ihan sama mistä puhuttiin, mutta Pähkinä rupesi järjestäen jättämään lauseita kesken. Ja vaikka kuinka odottelin, hän ei niitä koskaan myöskään lopettanut.

Tuo unohtelu on sikäli pientä, että samaan Pähkinä on ajoittain sortunut niin kauan kun olen hänet tuntenut, mutta nyt unohtelu on kyllä ollut järjestelmällisempää. Eikä se suinkaan ole ainoa oire.

Viimeisen kuukauden Pähkinä on myös kuorsannut tai huudellut unissaan likimain joka yö. Siis lähes joka ainoa yö. Ennen moinen oli enemmän minun heiniäni, mutta vain silloin, kun erehdyin unissani kääntymään selälleni tai olin viipynyt vähän turhan pitkään pubissa.

Huutelun lisäksi Pähkinästä on tullut myös kömpelö ja hajamielinen. Hän kolhii itseään koko ajan, mikä on toki painopistettä sekoittavan mahan takia enemmän kuin ymmärrettävää. Vähän sääliksi se silti käy, varsinkin kun selkäkin on hänellä ollut hieman kipeänä.

Sympaattisen pieniähän moiset oireilut niihin kaikkiin raskauskauhutarinoihin verrattuna ovat. Ja totta kai yritän myös Pähkinää aina tilaisuuden tullen tukea. Se ei kuitenkaan ole kovin helppoa, sillä Pähkinä on nykyisellään myös kovin kärkäs. Yleensä sillä tavalla kärkäs, että minä teen asiat aina väärin. Vaikka tekisin ne oikein, niin silti teen ne väärin, jos ymmärrätte mitä tarkoitan.

Yritän kuitenkin olla avuksi aina silloin, kun en ärsytä liiaksi jo pelkällä olemassaolollani. Eilen muun muassa tein viimein sen oudohkon hieronnan, josta Pähkinä on aiemminkin kaiketi kirjoittanut. Siis sen jonkinlaisen jalkahieronnan, Pähkinän ohjeiden mukaan luonnollisesti. Eikä kyse siis suinkaan ollut Pähkinän jalkojen hieronnasta, vaan siitä, että hieroin jaloillani Pähkinän selkää. Olen jäykkä jätkä ja se oli vähän vaikeaa, mutta lopputulos oli kait okei.

Huomenna meidän pitäisi muuten viimein saada ne ulkomailta tilatut lasten vankkuritkin. Tuossa muutama päivä sitten paljastui, että ne olisivat tulleet jo ajat sitten, mutta koska ne tulivatkin yllättäen lähettifirmalla eivätkä postilla, ja koska me emme olleet kotona, kun lähettifirmasta olivat käyneet ovikelloa soittamassa, ne taisivat vain unohtua jonnekin.

Ihan hanuristahan se on, että jos en olisi itse ruvennut asiaa selvittelemään ja soittelemaan perään, olisivat varmaan siellä lähettifirmassa ihan kohta palauttaneet vaunut takaisin maailmalle. Mitään yhteydenottoa ei ole näet sieltä meille päin kuulunut, vaikka vaunut ovat odottaneet tulevaisuuttaan kohta kaksi viikkoa heidän rahtiterminaalissaan.

No, toivattavasti kaikki on huomenna paketissa mukana, eikä heti tarvitse alkaa tappelemaan takuiden tai varaosien kanssa. Palataan siihen(kin) varmasti jo ihan lähipäivinä!

Uskon äärellä mammajoogassa

Kun synnytys nyt väistämättä lähestyy, ajattelin viimeinkin aloittaa ehdan mammajoogan ja tehdä sen tutussa paikassa eli Studio Manipurassa. Isomahainen osanottajakaarti rentoutui mielikuvaharjoitteiden avulla, hengitteli ja venytteli puolitoistatuntisen. Ihaninta minulle ja kivuliaalle selälleni oli parihieronta, jossa istuimme pareittain peräkkäin ja tassuttelimme vuoroin toistemme selät ja lantion pisteet läpi jalkapohjillamme. Tässäkin siis käytettiin samoja akupisteitä kuin vaikkapa shiatsussa. Kysyinkin lopputeen ja keksin äärellä ohjaaja Malla Rautaparralta, että eikö tällaisessa hieronnassa ole synnytyksen käynnistymisen vaaraa. Näinhän shiatsukurssilla lantioni ja alaraajojen käsittelemättömyys minulle perusteltiin. Mallan mielestä syytä huoleen ei ole ja voin aivan mainiosti opettaa jalkapohjanhieronnan tekemisen Pallolle. Jos synnytystä käynnisteltäisiin toden teolla, tulisi alaraajojen tiettyjä pisteitä painaa kovaa useita minuutteja.

Uskon ja toivon mammajoogan vaikuttavan, kuten muukin jooga, jotenkin niin, että selkäytimeeni jäisi sitä lähestyvää tosipaikkaa varten keinoja helpottaa oloani hengityksellä ja tietyillä asennoilla.

Se mihin toivoni on mennyt, on evankelis-luterilaisen kirkon uudistuminen ja kehittyminen yhteiskunnan mukana. Eli siis enää meidän ei tarvitse Pallon kanssa miettiä kastaako kääpiö vaiko ei, koska erosimme molemmat kirkosta sunnuntai-iltana. Sanotaan niin, että A2 Teema: Homoillasta alkanut keskustelu oli viimeinen naula arkkuun. Sinänsä mielestäni Päivi Räsäsen - harvinaisen ääliömäisissä - mielipiteissä ei pitäisi olla syytä erota kirkosta, koska hänhän ei edusta kirkkoa, ja varsinaiset edustajatkin olivat keskusteluiltaan äärimmäisen provosoivasti valittu.

Pallo kuumeessa jäätelökulhon ja läppärin takaa (eroakirkosta.fi-sivulla): "Mä täytän tätä jo." Minä: "Ai nyt jo, no mäkin sitten. Ellei joku nyt äkkiä keksi jotain syytä, miksi mun pitäisi kuulua kirkkoon." En koe saaneeni kirkolta koskaan mitään, tarvinnutkin olen kovin vähän, joten en perustylsänä tapakristittynä keksinyt enää syitä olla eroamatta. Olen päätökseeni tyytyväinen.

Final countdown: 9 päivää töitä ennen ä-lomaa...

Kaksi viikkoa lomaan

Tuli piipahdettua neuvolassa, 33. viikolla. Hemoglobiini oli 139 eli erittäin hyvä, valkuainen ok, verenpaine 124/78, sf 30, lapsiveden määrä n, syke 140, liikkeet kuten aina ++, mutta toisin kuin parilla viime kerralla ei terkkari eikä treenailemassa ollut opiskelija osannut enää sanoa raivotarjontaa varmaksi. Painelivat niin kovasti kääpiötä, että kipeää teki ja silti eivät tienneet missä oli pää, perä, selkä ja jalka. Kääpiö löi liinat totaalisesti kiinni paluumatkalla sporassa, kun meinasin pyörtyä ja oksentaa samaan aikaan. Oli pakko pompata pois aiemmalla pysäkillä ja haukkoa happea.

Painoa on kertynyt kaikkiaan 10 kiloa ja risat, eli ei taida ihan se kaavailemani 12 kiloa riittää. Tosi moni on lohduttanut, että parikymmentäkin lähtee hujauksessa - syntymän tietysti, mutta myös - imetyksen ja liikkumisen aloittamisen myötä, joten en ole kovin huolissani, jos meneekin yli tusinan. Silti: miten pääsen eroon karkinmussutuksesta?!? En vain voi vastustaa lumipanttereita... Nyyh. Onneksi nyt on kotimaisten omenoiden ja ihanien keltakuoristen, kirpeiden satsumien sesonki, joita kuluukin viidestä kahdeksaan päivässä.

Uskomatonta, että tasan kahden viikon päästä olen tähän aikaan illallistamassa viimeisen työpäiväni kunniaksi. Sitten on aikaa juosta vauva-asioilla ja omilla. Jos vain selkä kestää.

Kärsin todella kurjista alaselän ja liitoskivuista. Jooga kuumassa selänkiertoineen auttaa ja myös nukkuminen. Istuminen ja kävely onkin sitten varsinaista kiirastulta. Kakaran pää painaa virtsarakkoa ja tuntuu, että pää meinaa tulla jo ulos mestoista, niin vaikeaa ja kivuliasta on taaperrus. Plus ärsyttää suunnattomasti, kun kaikki raihnaisimmatkin mummelit ryysivät kadulla ohitseni. Töissä pystyn istumaan kerrallaan vartin, sitten on jaloiteltava, venyteltävä tai vaihdettava tuolia. Toivottavasti kivut menevät ohi yhtä nopeasti kuin hetkeksi palannut aamupahoinvointikin. Tänä iltana aion kaivaa kaapin perukoilta jäähyllä disinformaation takia olleen piikkimaton, jospa makailu siinä auttaisi.

Talvirenkaat vaunuihin. Ne tulevat olemaan viimeinen hankinta ennen vauvan syntymää. Tulin hankkineeksi jo valmiiksi Aventin rintapumpun ja vihdoinkin Stokkalle oli tullut uusi satsi aivan hurmaavalta näyttäviä Boppyn imetystyynyjä. Hain omani. Onkohan tämä se minun vauvatavaraturhakkeeni, jonka hankkimiseen olen muiden kehujen takia langennut... Ainakaan se ei ole yhtä turha kuin vaipparoskis ja konttauskypärä, eihän...? Raportoin tyynyn toimivuudesta sitten tuonnempana.



Väkersin pikkuvillaista: pipan, tumput ja sukat. Mietin josko seuraavaksi tekisi villatossut... Tai sitten neulon jotain Pallolle. Toisaalta muhkea kaulahuivi ja pörröinen pipo saattaisivat yllyttää naaraat vielä aggressiivisemmin vaunujen kanssa lenkkeilevän Pallon kimppuun...

Dean Corson jalanjäljissä

En muista, olenko tunnustanut, mutta minä olen lukutoukka. Olen lukenut niin kauan kuin muistan, ja olen lukenut paljon.

Aloitin Tammen kultaisista kirjoista ja Aku Ankasta jo 70-luvulla. 80-luvulla siirryin vahvempiin aiheisiin: Kolmeen etsivään, Vihreä varis –kirjoihin, Enid Blytonin tuotantoon J.R.R. Tolkieniin ja niin edelleen. Sittemmin olen laajentanut tajuntaani yhä enemmän ja enemmän. Olen hyppinyt pelottomasti lajityypeistä toisiin; sarjakuvista elämäkertoihin, scifistä ja fantasiasta runollisempaan kaunokirjallisuuteen. Alhaisina epätoivon hetkinä olen sortunut joskus jopa puhelinluetteloihin ja pitsalistoihin. Kaikki kelpaa sananarkkarille, kun tiedonjano yllättää.

Lukuharrastuneisuudestani minun on kiittäminen ensisijaisesti isääni, isoäitiäni ja sitä, että olin nuorena (jos kohta välillä vieläkin) ujo ja ajoittain liiankin hyvin omissa oloissani viihtyvä tapaus.

Isäni luki paljon kaikenlaista, ja kirjastossakin työuraansa tehnyt isoäitini piti minut puolestaan kirjoissa tyhjentäen tasaisin väliajoin lähistönsä antikvariaatit hyvistä nuorten kirjoista. Lapsena sain häneltä aina jouluisin ja syntymäpäivinä huikeita 10-20 kirjan paketteja. Vanhempana ehkä enää yhden kerrallaan, mutta kuolemaansa saakka hän tapasi minulle vähintään sen yhden kirjan merkkipäivinä antaa. Kiitos siitä.

Isoäidin perintönä sain myös ainoat kirjat, joilla alkaa tänä päivänä olemaan tarinallisen arvonsa lisäksi myös jonkinlaista historiallista, ehkä jopa rahallista arvoa. Sillä vaikka isäni lukikin paljon, lapsuudenkotini kirjahylly oli kevyesti sanoen vaatimaton, jopa säälittävä. Hän näet lainasi kirjansa liki poikkeuksetta kirjastosta. Isoäitini sen sijaan jätti minulle perintönä Mika Waltarin kirjoittaman Sinuhe Egyptiläisen ensipainoksen vuodelta 1945 sekä Alexandre Dumas’n Kolme muskettisoturia -kirjan vuodelta 1947. Molemmat olivat nuoruuteni suuria suosikkeja, ja ovat yhä mielestäni kirjakokoelmamme ehdottomia helmiä.

Lapsuudenkotini tyhjää ja tylsää kirjahyllyä ajatellessani sainkin ajatuksen: Vaikka hukumme pähkinän kanssa kirjoihin jo nyt, haluan hankkia kääpiölle kirjallisen ”pesämunan”. Kirjoja kirjailijoilta, joiden teoksia pitäisi oikeastaan löytyä ainakin jokaisesta sellaisesta suomalaisesta kodista, jossa kulttuuri ja sivistys tarkoittaa jotain muutakin kuin Lauri Tähkän konserttia, jääkiekon paikallispeliä tai karaokeiltaa lähipubissa. Eikä minun nyt ole tokikaan tarkoitus snobbailla, lätkälle ja livemusiikille on paikkansa, mutta niin on (tai ainakin pitäisi olla) Aleksis Kivelle, Eino Leinolle, Sakari Topeliukselle, J.L. Runebergille, Juhani Aholle, Väinö Linnalle ja Mika Waltarillekin. Vain muutamia mainitakseni.

Niin uskomatonta kuin se nimittäin onkin, antikvariaateista ja nettihuutokaupoista löytää yhä kaikkien yllä mainittujen ”kansalliskirjailijoidemme” teoksia 1900-luvun alun, jopa 1800-luvun varhais- ja ensipainoksina. Hinnatkin ovat vielä kohtuullisia, enimmilläänkin vain joitain kymppejä, lukuun ottamatta Seitsemää veljestä ja Tuntematonta sotilasta, joita on a) lähes mahdotonta löytää, ja b) jotka maksavat pirusti. Nämä aion jättää siis suosiolla muille.

Suomalaiset eivät jostain syystä näytä arvostavan edes historiallisesti merkittäviä kirjojaan. Osaltaan se voi olla juuri tuon loistavan kirjastolaitoksemme syytä, ja osaltaan se voi johtua siitä, että koko "suomalaisuus" on aika tuore juttu.

Itse uskon, että pokkareiden, sähköisten lukulaitteiden sun muiden härpäkkeiden vallatessa sijaa, muun muassa näiden mainittujen kansalliskirjailijoidemme kauniit, kestävät ja laadukkaat varhaispainokset käyvät päivä päivältä harvinaisemmiksi, kunnes niitä ei lopulta löydä mistään. Uskon myös, että jonain päivänä suomalaisetkin alkavat kyllä haikailemaan alkutaipaleen kulttuurillisia muistoja, siis esimerkiksi juuri näitä kirjoja.

Kääpiön lapsuudenkodista niitä tulee hyllystä siis ainakin muutamia löytymään. Olen jo hankkinut Aleksis Kiveä vuodelta 1904, Topeliusta vuodelta 1927 ja Leinoa vuodelta 1924. Seuraavaksi yrittänen löytää jotain kirjallisuuden Nobelillakin palkitulta F.E. Sillanpäältä…

Voihan tietysti olla, että kääpiö ei halua koskeakaan kirjoihin, vaan urheilee mieluummin tai katselee tositelevisiota. Kuitenkin, jos hän teini-iässä sitten joskus vuosien päästä toteaa, että "mutsi ja faija ovat ihan dillejä, faijan kädet ja jalat sitäpaitsi pillejä", niin ainakaan mutsin ja faijan kirjahylly ei sitä ole.

Run Forrest! Run!

Taas on kuulkaas vierähtänyt ihan luvattoman kauan siitä, kun viimeksi kirjoitin. Pyydän anteeksi, ja kirjoitankin kiusallani kaksi bloggausta nyt kerralla. Anteeksi siitäkin. Lupaan poimia vain rusinat pullasta, sillä eihän kukaan jaksa ihan kaikesta parin kuukauden aikana tapahtuneesta lukea.

Aloitan palaamalla reilun kuukauden päähän. Koska emme Pähkinän kanssa omista tällä hetkellä omaa autoa, ei turvakaukalon ostaminen omaksi tuntunut järkevältä. Niinpä päätimme vuokrata sellaisen Mannerheimin lastensuojeluliitolta.

Homma oli todella helppo. Pesupähkinä oli sopinut kaukalon vuokraamisesta ennalta, ja minä sitten yhtenä aurinkoisena perjantaipäivänä talsin Töölön toimistolta sitä hakemaan. Kaukalo on oikein siisti, suhteellisen uusi, kaikkinensa ehjä, sellainen mustavalkoinen ja näppärä, ja vuokrapaperitkin tehtiin parissa minuuteissa. Kolmekymmentä euroa puolesta vuodesta on mielestäni enemmän kuin kohtuullista, kun uudet maksavat useita satasia. Kaukalon merkistä en ole tosin vieläkään ottanut selvää. ”Tyyppikilpeen” kirjoitetulla nimellä ei näet löydy yhtään aiheeseen sopivaa osumaa internetissä. Ehkä se ei ole sittenkään valmistajan nimi, mutta eipä sillä ole oikestaan mitään merkitystä.

Kaukalon saatuani olin talsimassa kotia kohden, kun päätin piipahtaa ohimennen ruokakaupassa. Siellä se alkoi, ja iski täysin pyytämättä ja yllätyksenä. Nimittäin ilmiö, että isät houkuttelevat naisia kuin kissanminttu katteja. Olen vilpittömästi luullut tarinoita liiotelluiksi, mutta vielä mitä! Heti kaukalon havaittuaan jopa keski-ikää lähestyvä kassatäti alkoi kanssani flirttaamaan ja jutustelemaan mukavia kuin olisi ollut tätini. Se oli hauskaa. Se oli hämmentävää. Oikeastaan se oli häiritsevää.

Olenkin jo pohtinut, josko uskallan rattaiden ja matkustajan kanssa lähteä kesän korvalla lainkaan yksinäni puistoihin kävelemään. Siellähän saattaisi pahimmillaan joutua juoksemaan pakoon, ja kuntoni on aika huono.

Nimiä ja muita ihmisiä

Kääpiöllä on jo nimi. Siis sellainen oikea. Se pitää enää testata käytännössä. Toivon kovasti, että nimi sopisi sille - sen luonteeseen, ulkonäköön ja niin edespäin. Ei se ole niin itsestään selvää. Edesmenneelle kissalleni olin päättänyt ennen sen kotiintuloa allakasta nimen etukäteen. Kun pentu sitten tuli taloon, nimi ei sopinut sille alkuunkaan. Nimi korvautui uudella paljon paremmalla. Pianhan se selviää, sopiiko nimemme kääpiölle. Toisen ja kolmannen nimen paikalle onkin sitten tunkua. Minulle kolme nimeä on itsestäänselvyys, Pallo tyytyisi kahteenkin. Nimen keksimme oikeastaan jo kesällä yhden tapahtuman yhteydessä, jota en voi paljastaa vielä tarkemmin. Isovanhemmat pitävät nimeä outona. "Antakaa joku ihan normaali nimi", ne sanovat. Toinen isoäideistä ehdotti lapselle sellaista nimeä, että niillä eväillä lapsestamme tulisi kokoomusnuorten puheenjohtaja. Mummi piti tätä huomiotani kohteliaisuutena.

Nimikirjat ovat hassuja. Yöpöytääni leikkivällä jakkaralla on selailussa pari, joissa lapselle ehdotetaan nimiä kuten Leikari, Kivalo, Kessi, Ykkänä, Tädyke, Uhura, Engelbrekt, Naema, Sipri ja Merita. Ihan näin pitkälle emme Pallon kanssa ole ajatelleet mennä; emmehän halua traumatisoida lastamme jo heti alkuunsa.

Vanha sukumme kastemekkokin onneksi löytyi. Avioerossa se jäi sedän eksälle, mutta palaa kotiin ristiäisiä varten. Tosin en tiedä haluanko sen kotiin, sillä mietimme vielä kastaako lapsi kirkkoon vai järjestääkö vain nimiäiset. Ja ei kai mekko ole mitenkään välttämätön pukine tilaisuuteen muutenkaan. Kuulumme Pallon kanssa kirkkoon, koska emme ole jaksaneet erota. Kesällä olleet ystävien kirkkohäät saivat minut sipisemään Pallon korvaan kaikenlaista tekopyhyydestä, vaivaannuttavuudesta ja jeesusläpän kehnosta tasosta. Mietin, etten haluaisi ristiäisiä, jossa pappi sokeltaa jotain "jumalan yhteyteen kastamisesta" ja lapsesta "jumalan lahjana". Kummeillekin jaettavat lehdykät ovat kristillisine kasvatuskehoituksineen jotenkin superankeita. Ankea on koko evankelis-luterilainen kirkko. Mutta ei kai papille voi sanoa, että "me silleen niinku ajateltiin, että jos tulisit antaa tolle kersalle nimen, muttet niinku puhuis mitään jessestä ja tollasista".

Ilmeisesti kirkkoonkin kuuluvat vanhemmat saavat nimen ilmoittaessaan valita, liitetäänkö lapsi kirkkoon. Se ei ole automaatio. Keskustelemme asiasta vielä, mutta olen tällä hetkellä vahvasti sitä mieltä, että kääpiö saa sitten itse halutessaan liittyä kirkkoon, mennä ussan tunneille tai riparille, jos tahtoo. Edellyttääköhän esimerkiksi kirkon kerhoihin osallistuminen lapsen kuulumista kirkkoon... Toisaalta onhan noita kaupungeissa kerhoja, ellemme nyt saa päähämme muuttaa - juuri sinne - jumalan selän taakse.

On tullut kummasteltua tässä raskauden aikana ihmisten raskaana olemista koskevia kommentteja. Lähinnä sitä, että ihmiset ilmeisesti kokevat oikeudekseen ja velvollisuudekseen kommentoida raskaana olevien ulkonäköä ja fyysistä olemusta. "Siis sähän oot aivan valtava", "no huh, ja vielä noin pitkä aika ja toi maha on jo nyt noin ISO", "joo mutta sulle ei selkeesti ole tullut kiloja kuin just tohon mahaan". Miksi näin? Eihän ihminen muutenkaan sano toiselle tavatessaan, että "toi sun maha on kyllä tosi iso". Raskaana olevan ulkonäkö on näköjään täysin vapaasti kommentoitavissa. Seuraava älyvapaa kommentti ja tuuppaan tällä mahalla nerokkuuksien laukojan - oli se sitten kaveri tai tuntematon - kanveesiin! Saatana.

Pari TOP10:ssä olevaa asiaa juuri nyt:
- kotimaiset omenat
- Presidentin kansia -poliittinen satiiri
- neulominen (myssy tulossa)
- postissa matkalla Suomeen olevat Bugaboot