Hetkessä elävä unelmoija ja toisinaan murehtimiseen taipuvainen Pesupähkinä sekä jalat maassa kepposteleva rauhallisuuden perikuva Pesupallo opettelevat äidiksi ja isäksi joulukuussa 2010 tähän kaoottiseen maailmaan syntyneelle pikku Taatelilleen aka Pyöriäiselleen.
Olkoon tämä vuoden 2010 viimeinen blogipostaus. Miten tätä pian päättyvää vuotta voisi sanoin kuvata? Ihmeellinen, haasteellinen, kiinnostava, pelottava. Siihen on mahtunut niin ihania töitä kuin ihania tapahtumia yksityiselämässä. Jos ajan voisi pysäyttää, se saisi puolestani pysähtyä jokuseksi toviksi tähän vuoteen. Tosin uskon, ja toivon, että ensi vuodesta tulee tätä päättyvääkin upeampi.
Poikamme ensimmäinen joulu sujui sopivan sekasortoisissa merkeissä isovanhempien luona. Paikalla oli koko granny-osasto, joten pojan ei tarvinnut viltillä köllötellä; syli oli aina lämmin ja valmiina nukuttamaan pikkuisen uneen. Aattona suoritimme - pakko myöntää, vaikka aina yritän ajatella, ettei jouluun kuulu suorittamista - perinteiset saunomis- ja hautausmaallakäyntirituaalit, söimme pitkään ja hartaasti sekä kahvittelimme vähintään yhtä pitkään ja hartaasti. Nukkumassa olimme vasta puoli kolme. Joulupukki ei pakkasen takia päässyt paikalle, mutta tonttu oli jättänyt lahjoja kuusen alle. Poika, joka autuaana nukkui isovanhempiensa hommaamassa matkasängyssä, kääräisi tietenkin ansaitusti suurimman lahjapotin; kolmen viikon elinaikanaan hän on ehtinyt olla vain ja ainoastaan kiltti. Paketeista paljastui hieno mobile katseltavaksi, Manducan reppu, pyyhkeitä, haalareita useammatkin, vaatetta, Myyrä- ja Barbapapa-pehmot ja paljon muuta.
Kaikkein nautinnollisimpia joulun päiviä olivat minusta ne aattoa seuraavat, kun suorittaminen lopulta oli takana päin ja saatoimme vain relata perheen kesken. Pojan yninästä ja ilmeistä päätellen hän oli samaa mieltä.
Arkeen päästyä (Mihin arkeen? Elämämme näin äitiys- ja isyyslomalalla on yhtä pitkää lauantaita.) oli aika taas käydä tassuttelemassa heijasteita ja kellahtamassa vaa'alle neuvolantädin tykönä. Pojan kuukausipäivän kunniaksi vaaka näyttikin tasan 4 000 grammaa. Pituudeltaan pötkylämme on 53 cm. Pipon ympärys eli järki on sekin kasvanut 37,5 senttiin. Poika näyttäisi saavan viikossa noin 300 g painoa, mikä on neuvolantädin mukaan oikein hyvä tahti.
Poika alkoi hieman ennen joulua itkeskellä ja vänistä, minkä uskomme aiheutuvan vatsan kipristelystä. Toivottavasti suolisto kehittyy nopsaan ja saisimme jättää tämän vaiheen taakse. Neuvolantäti onneksi lohdutti meitä, että vauva kyllä huomaa meidän yrittävän auttaa häntä kaikin keinoin, vaikka kokisimmekin turhautumista, kun vauvan ei ole hyvä sylissä, polvella, rinnalla, vatsalla tai viltillä.
Elämme jännittäviä aikoja: ensimmäinen hymy on jo melkein poskessa. Tiedättehän sen VR:n tai HSL:n hullun mainostaulun, jossa on hymyilevä poika ja teksti: "Metromatka jätti Rikun poskeen muutakin kuin hymyn"? WTF?
No asiasta toiseen: tämän kummastuksen keskeltä toivotamme teille kaikille neljälle lukijallemme mitä riemukkainta uuttavuotta ja parhainta uuden vuoden 2011 alkua!
Aika rientää pientä miestä palvellessa, viihdyttäessä ja hoivatessa niin nopeasti, ettei ole tosikaan. Liiemmin on ole blogia ehtinyt ajatellakaan, mutta huono omatunto laiskasta päivittelystä ajoi minut nyt vauvan mentyä yöunilleen kirjoittamaan jotain.
En jaksa mennä kovin yksityiskohtaisesti syntymän jälkeisiin tapahtumiin - tiedättehän, jotkut asiat tuntuvat tosi kaukaisilta vaikka ne tapahtuivatkin juuri äsken. Mutta siis poikamme oli aluksi matalan verensokerin vuoksi vauvojen valvontaosastolla ja sen jälkeen - meidät ehdittiin jo kotiuttaakin välissä - kohoneen bilirubiiniarvon vuoksi yhden yön sinivalon alla. Loppu hyvin kaikki hyvin. Minutkin on todettu labranäytteiden perusteella täysin parantuneeksi rintatulehduksesta, joka muuten on ehkä kaikkein viheliäisin tauti, jonka olen ikuna kohdannut. Sen rinnalla kalpenevat virtsatietulehdukset ja jopa synnytyspoltot!
Ja varoituksen sana odottaville: älkää uskoko kätilöitä, kun ne kehottavat pumppaamaan rintamaitoa "parin tunnin välein, öisinkin, jotta maito saadaan nousemaan hyvin". Kyllä se sieltä nousee, ei kannata stressata. Itse elin käytännössä sähköpumpun vierellä, jatkuvasti toinen tissi kiinni masiinassa, ja ei siinä mitään, maitoa tuli jo tyyliin neljäntenä synnytyksen jälkeisenä päivänä 60ml per daisari, mutta siitähän se kierre vasta syntyikin. Sain olla koko ajan pumppaamassa, eikä lapsi edes syönyt niin paljon. Ja tästä aiheutuivat tiehyttukokset ja sitä kautta rintatulehdus. Eli jos annat pumpulle nännisi, se vie koko terveytesi. Beware.
Poika on aivan ihana! Muutama hetki tässä vauva-arjessa on minusta ylitse muiden. Aamusyötön jälkeen, yleensä klo 6-7 aikaan, kun otan pojan pinniksestä viereeni loppuyöksi nukkumaan, voisin vain tuijotella tuota pientä maailman kauneinta aarretta. Poika ilmehtii uneen vaipuessaan, ynisee, ähkii ja refleksihymyilee. Ja kun poika on iltasella juuri syönyt ja on silti virkeä ja sosiaalinen, on aivan ihana nuuskuttaa ja pusutella persikkaisia poskia sekä seurata pojan ihmetteleviä katseita. Ne hetket, jotka eivät ole aivan yhtä ihania, ovat sellaisia, joissa tunnen - ja Pallo varmasti yhtyy tähän - puhdasta neuvottomuutta; miksi se itkee, miksei se lopeta, sattuuko sitä, mikä sillä on?
Neuvolantädin mukaan poika on "erittäin jäntevä ja skarppi". Hän keskitti jo viikon ikäisenä katsettaan huomattavan tarkasti. Nyt kolmeviikkoisena hänen temperamenttinsa on voimistunut ja lapsemme onkin hyvin päättäväinen ja tinkimätön. Saa nähdä kuinka harmaaksi hiuksemme muuttuvat vesselin ansiosta tulevaisuudessa... Poika sai viikossa 300g lisää painoa, mikä helpotti meitä Pallon kanssa. Tissi siis riittää, eikä korviketta tarvitse antaa.
Hurjaa on se, kuinka nopeasti vauva kasvaa! Nyt jo osa 50-senttisistä vaatteista on armotta liian pieniä. Ja meidän silmissämme hoivaamme jo lasta, emme enää vauvaa.
Tässä silti kuva pikkiriikkisestä vastasyntyneestä sairaalassa, Mammalta saamansa Pupu Teppanan hellässä huomassa.
Toivotamme kaikille oikein rauhallista ja ihanaa joulua. Vietämme sen isovanhempien kanssa lapsuudenkodissani, säätiedotteiden mukaan lumen ja pakkasen keskellä.
Viimein tarinaa pakkasmaanantai-iltaan syntyneen poikamme viimeisistä hetkistä mahassani, ja samalla hänen elämänsä ensi hetkistä, eli synnytyskertomus, var så goda. Popparit tulelle!
Supistukset alkoivat maanantaiaamuna 4.30 vessassa käynnin jälkeen. Heti alusta asti niiden väli oli 3-7 minuuttia, kesto puolen minuutin korvilla. Yritin aluksi nukkua ja hengitellä supistukset läpi, mutta melko pian vaakatasossa oleilu alkoi tuntua mahdottomalta. Siispä ylös. Mitä tekisin? Hiukset olisi pestävä aamulla kuitenkin neuvolakäyntiä varten ja kai puhtaalla tukalla on kivempi synnyttääkin, jos tosi on kyseessä, pohdin, ja menin suihkuun viiden jälkeen. Suihkusta tullessa päätin nakuttaa jumppapallon päällä maanantaille aikatauluttamani pari työjuttua valmiiksi, jotta saisin ne eteenpäin tilaajalle, “jos lähtö tulee”.
Pallo pyöri puoliunessa sängyssä ja vakavasti arvoimme vielä senkin jälkeen, kun olin soittanut Naistenklinikalle klo 8, kannattaisiko Pallon lähteä töihin, josta hänet sitten nopsaan saisin hälyytettyä paikalle, jos supistukset eivät menisikään ohi. Jotenkin ajattelin, että tämä on menoa, koska yöllisiä supistuksia tahi säännöllisiä harkkareitakaan minulla ei raskauden aikana aiemmin ollut ollut. Klinikaltakin kehottivat pysymään kotosalla ja tarkkailemaan sunnuntain aikana rauhoittuneen kääpiön liikkeitä ja limaista verenvuotoa. Tilaa oli hyvin ja toivottivat meidät kyllä tervetulleiksi, kun en kotona enää kykenisi olemaan.
Aamupäivä kului suihkun alla puhisten (nojailin seinään samalla kun suihku oli suunnattu ristiselkään – poltot todella tuntuivat selässä), etunojassa milloin pöytää, tuolinselkää ja pesukonetta vasten hengitellessä ja lyhyillä uniyritelmillä; onnistuin jopa nukahtamaan noin 7 minuutiksi, kun supistusten tauko sen antoi myöten.
Pallokin sisäisti aamupäivän aikana, että eivät supistukset olleet laantumassa. Kuvasimme pari viimeistä fotoa kääpiöstä vielä sisällä yksiössään. Aamupäivällä Pallo kiinnitteli alaselkääni TENSin elektrodit ja pääsin kokeilemaan TENSin suomaa kivunlievitystä. Laite auttoi, mutta aika vähän. Käytin sitä tosin todella pienellä teholla, suurempi surina alkoi nopeasti hermostuttamaan.
Kolmen jälkeen iltapäivällä tilasimme taksin kohti klinikkaa. Onnenkantamoisena kutsun kuittasi tilataksi, jossa pystyin hieman pikkuautoa paremmin – luullakseni – istumaan. Supistukset tulivat jo tiheämmin, tuntui, että taksissa tosi tiheästi. Kotoa lähtiessä väli oli kuitenkin ollut se kolme minuuttia ja kesto edelleenkin sen puolesta minuutista korkeintaan 50 sekuntiin. Kuski luuli, että synnytän siihen paikkaan ja huolestui kotteronsa verhoilusta: “Ihan pari minuuttia menee vielä”, ja suditimme vasta Manskua Rokki-Mäkin ohi. Teki mieli huikata, että haista paska, menee ainakin viisi.
Klinikalla menimme kätilön ja harjoittelijan kera käyrille ja sisätutkimukseen. Lähtörytäkässä olimme unohtaneet synnytystoivelistan kotiin. Ihana henkilökunta antoi Pallon etsiä meileistään kyseisen listan ja sai sen printattua kätilön luettavaksi. Kaikki toiveeni olivat kuulemma täysin järkeviä ja toteutettavissa. Tosin oksitosiinitippa on vakio epiduraalin jälkeen, jos kalvojen puhkaisu ei auta. Nyökyttelin, että oolrait, voin elää tämän asian kanssa. Kätilö jutteli, että hänestä vaikuttaisi minua seurattuaan, että tosi olisi kyseessä. Kunhan ei vain tarvitse kotiin takaisin lähteä, vaikersin. Sisätutkimuksessa paljastui, että olin jo viisi senttiä auki. Kehuivat kuinka pitkään olin sinnitellyt kotona. Klinikalla oli todella hiljaista ja pyysin oitis ammehuonetta, jonka saimme.
Vaihdoin vaatteet ja menimme ammehuoneeseen. Kätilö laski veden oitis ammeeseen ja pääsin sinne heti. Pallo ruokki minua päärynällä ammeen laidalla. Ammeessa tuntui hyvälle, tosin jos kenotin siellä selälläni, tuli supistuksen aikana kova kiire nousta ylös puhisemaan vasten laitaa. Jos taas olin jo valmiiksi polvistuneena laitaa vasten, supistus tuntui kipeämmältä ja mielestäni niitä tuli tiheämmin. Nousin Pallon avustuksella ammeesta kerran vessaan ja kerran sisätutkimusta varten – samalla Pallo vaihtoi vettä lämpimämpään. Avautuminen etenikin hyvin vedessä, olin parin tunnin ammeessa olon jälkeen noin seitsemän senttiä auki.
Kätilö suositteli minulle ilokaasua, mutten halunnut ottaa sitä. En myöskään akvarakkuloita. Epiduraali alkoi tuntua todella hyvältä idealta melko pian ja ehkä puoli kahdeksan aikaan anestesialääkäri laittoi kanyylin selkääni ja annos puudutetta oli tervetullut. Pallo lähti tässä välissä syömään ja jäin huoneeseen harjoittelijan kanssa. Jossain välissä puhkaistiin kalvot, ei kuitenkaan laitettu oksitosiinitippaa, sillä avautuminen eteni. Yritin nukkua, mutten saanut unta. Epiduraali ei tyystin vienyt kipua pois, mutta rentoutti selvästi. Vaikutus kesti tosin vain noin 45 minuuttia.
Olin ehkä kahdeksan ja puoli tai yhdeksän senttiä auki, kun kipu oli taas sietämätön. Olisin halunnut “puolikkaan annoksen” epiduraalia, mutta kätilö selitti, että sitä saa vain kokonaisen tai ei mitään. Tuumasimme tovin ja päädyimme siihen, että yhden annoksen aikana avaudun luultavasti täysin auki ja vauva laskeutuu rauhassa alas – kääpiö roikkui vielä jossain +2:ssa nollan ollessa ponnistusvalmius.
Epiduraalia lisättiin yhdeksän jälkeen ja kätilö sekä harjoittelija hyvästelivät ja tsemppasivat meitä lopetellessaan työvuoroaan klo 22. Kuulemma mallikkaasti siihen asti sujunut ensisynnytys. He ihmettelivät, kuinka hyvin pärjäsin ja hengittelin kivun kanssa. Kaksikko lähti antamaan tilanneselvitystä vuoroon tuleville. Jäimme Pallon kanssa huoneeseen kaksin. Olo oli taas rento, mutta ehdin jo sanoa ääneenkin, että voiko tämä mennä näin hyvin.
Taustaääneksi jäänyt vauvan sydänäänien piippaus rytmitti rauhallista, hyväntuulista keskusteluamme. Molemmat jotenkin rekisteröimme, että piipitys ei ollut aivan tasainen, vaan hidastui aina välillä ja nopeutui sitten taas. Yhtäkkiä sisään ampaisi vuoroon tuleva kätilö ja joku toinen nainen ihmettelemään vauvan sydänääniä. Minut komennettiin kontalleen ja joku työnsi vauvaa päästä takaisin kohtuun päin – sydänäänten heikkeneminen voi olla merkki stressistä, jos vauva on esim. jäänyt jumiin synnytyskanavaan, samalla varmistetaan ettei napanuora ole vauvan kaulan ympärillä – ja minulle tyrkättiin maski ja käskettiin hengittää syvään happea. Sydänäänet palautuivät normaaleiksi ja sain käydä kyljelleni. Lääkäri tuli katsomaan tilannetta ja kuultuaan tilanneraportin kätilöltä lähti sanoen: “Seurataan tilannetta”. Taas sanoin Pallolle, että jotain pahaa karmaa tässä nyt kipataan niskaan. Kului minuutti ja huoneeseen tuli kolmas kätilö, joka sanoi, että lääkäriltä tuli käsky, ettei voida enää odottaa vaan ponnistaminen on aloitettava. Olin jo sen 10 senttiä auki, mutta vauva +1:ssä eli ei asemissa. Kätilöt kehottivat silti ponnistamaan, tosin henkeä pidättämällä eikä toivomallani tavalla uloshengittämällä, koska kiire oli kova. Ponnistin ehkä kolmesti ja vauva tulikin alaspäin, muttei riittävän nopeasti. Syke poukkoili sen verran, että lääkärikin juoksi jo paikalle asentamaan imukupin vauvan päähän. Ponnistaessani hän veti, mutta vauva ei lähtenyt seuraamaan vetoa.
Sitten se olikin menoa. Hätäsektio, touhottivat kaikki. Pallo jätettiin saliin ja minua vietiin noin kuuden hoitsun toimesta käytäviä pitkin hissiin ja alas leikkaussaliin. “Juo toi”, joku tuuppasi mitallisen jotain nestettä käteeni hississä. Mitä lie. Salissa anestesialääkäri sanoi: “Kolme sekuntia, niin sä nukahdat.” Muistan miettineeni, että kuinka pitkä aika on kolme sekuntia. Että menikö se jo.
Heräsin kurkku hengitysputken karhistamana tyhjästä heräämöstä ja sanoin ensimmäiseksi hoitajalle, ettei tämä nyt mennyt ihan niin kuin Strömsössä. Heräsin kuulemma ennätysnopsaan (noin 45 minuutin kuluttua nukuttamisesta) ja verta olin vuotanut vain mitättömän desin istukan ja muun sälän tultua ulos. Sopertelin jotain homeopaattisista valmisteista.
Kyselin heti vauvaa ja että onko kaikki hyvin. Hoitaja kertoi, että poikaa juuri punnitaan ja hoidetaan. Ja että isä ja poika tulevat kohtpian tervehtimään minua alas heräämöön. Ja voiko aika enää hitaammin kulua! Mutta lopulta sain pienen poikani syliini, ja se hetki ja tunne peittosivat kaiken viimeisten parin tunnin hurlumhein. Siinä se oli, pieni rusina, mailman söpöin lapsi! Ja vauvalla oli kaikki hyvin, se oli pääasia.
Odottavan aika oli taas pitkä, kun jouduin viettämään heräämössä vielä melkein tunnin ennen kuin minut kärrättiin Pallon ja pojan luo osastolta saamaamme perhehuoneeseen. Siinä aikaa tappaessani lähetin huuruisia viestejä vanhemmilleni ja ystävilleni, puhuin jopa huolestuneen äitini ja isäni kanssa puhelimessakin.
Pääsin vauvan luo likimain yhden aikaan yöllä. Oi sitä autuutta, kun kätilö auttoi vauvan mekkoni alle vasten rintaani ja nukuimme yhdessä – minä levottomasti vähemmän, vauva sikeästi tuhisten.
Kuuteen asti aamulle tätä autuutta kesti, kunnes pojan verensokerin todettiin olevan liian alhainen ja kaikkiaan viikon kestänyt kiirastulemme sokerien, bilirubiinin ja särkyjeni sekä tulehdusteni kanssa alkoi. Siitä lisää tuonnempana.
Loppukaneettina todettakoon, että vaikka en varsinaisesti kokenut kahta synnytystä, koska en ponnistanut vauvan päätä todenteolla pihalle, aika rankka kokemus tämä kaikkiaan on ollut. Missään vaiheessa en silti ole traumatisoitunut tai ollut totaalisen romuna tapahtuneesta. Asiat eivät aina mene kuten suunnittelee. Synnytyspelkooni palatakseni, sain kokemuksesta irti roimasti: kipukynnykseni onkin aika korkea, olen aika sinnikäs enkä mikään nyssy valittaja, osaan toimia kivun kanssa. Olisin koska tahansa täysin valmis ottamaan uusiksi, sektiolopetuksella tai ilman. Lääkäri lupasi minulle “kaiken kokemani jälkeen ilman muuta sektiopäätöksen, jos lisää lapsia on tulossa”, mutta en ole yhtään varma, että haluaisin suunnitellun sektion. Nyt ei liene ajankohtaista asiaa edes miettiä, mutta sanon kuitenkin, että synnytyskipu on kokemani mukaan hyvin hallittavissa. Huomattavasti tuskallisempi on maidonnousun aiheuttama kipu tisseissä! Miksei kukaan varoittanut siitä!
Nyt 18-päiväisen pojan äitinä tuo edellä kuvaamani tapahtumaketju tuntuu kovin kaukaiselta. Ilmeilemme, laulamme, ääntelemme, vaihdamme neniä, heijaamme, katselemme joulutähteä ja siitä seinään heijastuvia valoja, nukumme poski poskea vasten ja hämmästelemme joka päivä pojan uusia taitoja ja luonteenpiirteitä, yhdessä koko perhe. Olen lääkekuurien retuuttama, vähän väsynyt, stressaantunutkin, mutta superonnellinen.
Kotona ollaan! Tai siis olemme olleet jo kaikkiaan kolme yötä, mutta valitettavasti emme niitäkään yhteen menoon.
Ensimmäisen kotiyön jälkeen palattuamme sunnuntaiaamuna klinikalle vielä yhteen kontrolliverikokeeseen Pesupähkinä joutuikin jäämään pikku-ukon, eli tästä eteenpäin Pyykkipojan, kanssa osastolle vielä yhdeksi yöksi. Pyykkipoika nimittäin tarvitsi bilirubiinin takia valohoitoa. Onneksi yksi yö ja päivä riittivät normalisoimaan tilanteen, sillä takaisin ”kiven sisään” joutumisesta eivät nauttineet sen enempää Pesupähkinä kuin Pyykkipoikakaan.
Pähkinä palannee synnytykseen, hätäsektioon ja kaikkiin sen jälkeisiin tapahtumiin tarkemmin joutaessaan, mutta minä kommentoin "syntymäpäivän" tapahtumia nyt hieman isän näkövinkkelistä.
Synnytys käynnistyi siis tavallaan jo aamuyöllä ennen kello viittä supistusten muodossa. Elettiin maanantaita 29. marraskuuta, enkä ollut saanut jostain syystä yöllä unta ennen kello kolmea. Koska Pähkinä on voinut niin tavattoman hyvin läpi raskauden, en maanantain varhaisina tunteina osannut ottaa tilannetta myöskään sillä vakavuudella, millä näin jälkikäteen olisi tietenkin pitänyt. Olin jopa lähdössä töihin muutaman tunnin yöunista huolimatta, mutta lopulta tulin – onneksi – toisiin aatoksiin ja jäin Pähkinän tueksi kotiin.
Likimain 20 tuntia myöhemmin, siis noin kello 22.40 aikaan maanantai-iltana sain nimittäin Pyykkipojan ensimmäistä kertaa syliini. Pähkinä, äiti, oli vielä tuolloin heräämössä. Päivä oli todella pitkä, mutta kliseisesti on todettava, että lopussa kiitos seisoi. Tai ei se tietenkään seissyt, vaan makasi kapaloissa sylissäni ja killitti mykistynyttä isäänsä sameilla silmillään. Väsymyksestä huolimatta olin rauhallinen, onnellinen ja tavattoman ylpeä – sikäli mikäli kun mitään tuosta utuisesta hattarahetkestä muistan. Kaikkea tuota olen toki edelleen, myös väsynyt, siitä Pyykkipoika näkyy pitävän hyvän huolen.
Tavattoman ylpeä olen myös Pähkinästä joka suoriutui pitkästä ja taatusti raskaammasta urakasta enemmän kuin upeasti. Oleellisen kertonee se, että sektion jälkeen herättyään hän sai hoitajankin nauramaan hysteerisenä toteamalla ensimmäisiksi sanoikseen: Ei tainnut mennä ihan niin kuin Strömsössä.
Pyykkipojan starttivaikeudet eivät onneksi olleet mitään kohtalokasta sorttia vaan ennemminkin kovin tyypillistä hienosäätöä. Nyt opettelemme sitten jo kotona ihan tavalliseen vauva-arkeen, jota pikkupoika hallitsee kuin tekoäly Hal 9000 siinä kuuluisassa avaruusseikkailussa. Kun hän herää, me heräämme, kun hän haluaa syödä, me syötämme, kun hän nukkuu, mekin yritämme nukkua ja sitä rataa. Ja vaikken olisi nuorempana miehenä ikinä uskonutkaan, on tämä kaikki ihan uskomattoman hienoa!
Pieni, 3020g ja 49cm, pakkaspoikamme saapui maailmaan maanantai-iltana, eli viimeisen postauksen tielle tässä on jääty.
Voimme koko perhe olosuhteisiin nähden hyvin. Vauva syntyi lopulta heikentyneiden sydänäänien vuoksi hätäsektiolla, mutta jaan koko stoorin teille, kunhan pääsemme vauva-arkeen ja ennen kaikkea pois sairaalasta. Vauva on nyt ollut vrk:n verensokerin vuoksi tarkkailussa; rakkaamme kulutti kaiken energiansa synnytysponnisteluissaan. Mutta ihana se on ja olen tällä hetkellä maailman onnellisimpien ihmisten joukossa - varmasti!Palaan kirjoittamaan lisää toiv pian! Klinikka kuittaa.
