Vuoden viimeinen

Olkoon tämä vuoden 2010 viimeinen blogipostaus. Miten tätä pian päättyvää vuotta voisi sanoin kuvata? Ihmeellinen, haasteellinen, kiinnostava, pelottava. Siihen on mahtunut niin ihania töitä kuin ihania tapahtumia yksityiselämässä. Jos ajan voisi pysäyttää, se saisi puolestani pysähtyä jokuseksi toviksi tähän vuoteen. Tosin uskon, ja toivon, että ensi vuodesta tulee tätä päättyvääkin upeampi.

Poikamme ensimmäinen joulu sujui sopivan sekasortoisissa merkeissä isovanhempien luona. Paikalla oli koko granny-osasto, joten pojan ei tarvinnut viltillä köllötellä; syli oli aina lämmin ja valmiina nukuttamaan pikkuisen uneen. Aattona suoritimme - pakko myöntää, vaikka aina yritän ajatella, ettei jouluun kuulu suorittamista - perinteiset saunomis- ja hautausmaallakäyntirituaalit, söimme pitkään ja hartaasti sekä kahvittelimme vähintään yhtä pitkään ja hartaasti. Nukkumassa olimme vasta puoli kolme. Joulupukki ei pakkasen takia päässyt paikalle, mutta tonttu oli jättänyt lahjoja kuusen alle. Poika, joka autuaana nukkui isovanhempiensa hommaamassa matkasängyssä, kääräisi tietenkin ansaitusti suurimman lahjapotin; kolmen viikon elinaikanaan hän on ehtinyt olla vain ja ainoastaan kiltti. Paketeista paljastui hieno mobile katseltavaksi, Manducan reppu, pyyhkeitä, haalareita useammatkin, vaatetta, Myyrä- ja Barbapapa-pehmot ja paljon muuta.

Kaikkein nautinnollisimpia joulun päiviä olivat minusta ne aattoa seuraavat, kun suorittaminen lopulta oli takana päin ja saatoimme vain relata perheen kesken. Pojan yninästä ja ilmeistä päätellen hän oli samaa mieltä.

Arkeen päästyä (Mihin arkeen? Elämämme näin äitiys- ja isyyslomalalla on yhtä pitkää lauantaita.) oli aika taas käydä tassuttelemassa heijasteita ja kellahtamassa vaa'alle neuvolantädin tykönä. Pojan kuukausipäivän kunniaksi vaaka näyttikin tasan 4 000 grammaa. Pituudeltaan pötkylämme on 53 cm. Pipon ympärys eli järki on sekin kasvanut 37,5 senttiin. Poika näyttäisi saavan viikossa noin 300 g painoa, mikä on neuvolantädin mukaan oikein hyvä tahti.

Poika alkoi hieman ennen joulua itkeskellä ja vänistä, minkä uskomme aiheutuvan vatsan kipristelystä. Toivottavasti suolisto kehittyy nopsaan ja saisimme jättää tämän vaiheen taakse. Neuvolantäti onneksi lohdutti meitä, että vauva kyllä huomaa meidän yrittävän auttaa häntä kaikin keinoin, vaikka kokisimmekin turhautumista, kun vauvan ei ole hyvä sylissä, polvella, rinnalla, vatsalla tai viltillä.

Elämme jännittäviä aikoja: ensimmäinen hymy on jo melkein poskessa. Tiedättehän sen VR:n tai HSL:n hullun mainostaulun, jossa on hymyilevä poika ja teksti: "Metromatka jätti Rikun poskeen muutakin kuin hymyn"? WTF?

No asiasta toiseen: tämän kummastuksen keskeltä toivotamme teille kaikille neljälle lukijallemme mitä riemukkainta uuttavuotta ja parhainta uuden vuoden 2011 alkua!