Hetkessä elävä unelmoija ja toisinaan murehtimiseen taipuvainen Pesupähkinä sekä jalat maassa kepposteleva rauhallisuuden perikuva Pesupallo opettelevat äidiksi ja isäksi joulukuussa 2010 tähän kaoottiseen maailmaan syntyneelle pikku Taatelilleen aka Pyöriäiselleen.

perjantai 18. helmikuuta 2011

Hei hei, lääkäripoikuus!

Perheessämme sairastettiin perusteellisesti. Ensin Palloon iski kuume kuin salama kirkkaalta taivaalta. Kolme päivää podettuaan Pallo vääntäytyi puolikuntoisena töihin. Keskiviikkona olin lähdössä ohjaamaan joogaa Pyykkipoika mukanani, kun jostain päähänpistosta päätin juuri ennen lähtöä mitata pojalta kuumeen. Pieni oli itkeskellyt koko aamun - tiedättehän sellaisen itkun, jota on joskus nähnyt ja kuullut Afrikan kuolemansairaista lapsista kertovissa dokkareissa: tasaisen jatkuvan valituksen - , pää tuntui kuumalta eikä tissikään oikein kelvannut. Ja kuumettahan aartehellamme oli: 38,5. Soitin suit sait lääkärille ajanvaraukseen ja sanoivat, että näin pieni vauva (Pyykkis on siis 2,5kk) on syytä tuoda hetimiten vastaanotolle.

Ei kun menoksi. Lopulta vietimme 3,5 tuntia Mehiläisessä. Suurilta osin sen vuoksi, että Pyykkikseltä ei tahtonut millään irrota pissiä virtsanäytettä varten. Pissaan odoteltiin ja odoteltiin. Lääkäri ehti jo varoitella minua, että näin pieni vauva otetaan usein sisään sairaalaan, ihan vain tarkkailumielessä. Pyykiksen tulehdusarvo oli 0,33 eikä labroissa löytynyt mitään. Kyse oli siis mitä ilmeisimmin bakteerista, jonka isänsä oli poikaan tartuttanut. Onneksi pääsimme kuitenkin kotiin toipumaan. Lääkäri soitti vielä illalla kysyäkseen kuumelukemat; poika kehitti mittaukseen alilämmön 35,5, mutta lämmön sahaaminen näin pienellä on kuulemma tavallista, sillä lämmönsäätelyjärjestelmä on vielä kehittymätön.

Yö sujui hyvin, mitä nyt heijasin syönnin jälkeen itkeskelevän pojan molempien yösyöttöjen yhteydessä uneen. Aamulla poika pulisi ja nauroi tissin takaa parin päivän edestä niin, ettei syömisestä tahtonut tulla mitään. Kuumemittarikin näytti 37,4. Huokasimme helpotuksesta.

Viime viikolla poika oli neuvolassa, tasan 11-viikkoisena. Pituutta oli kollilla 57 cm ja painoa 5370 grammaa, pipo oli 40,7 cm. Tänä viikonloppuna ohjelmassa onkin jo pieneksi jääneiden vaatteiden viikkausta laatikkoon.

Muista taidoista sen verran, että poika löysi kätensä, tai nyrkkinsä, noin kaksi viikkoa sitten ja - tadaa! - tänään hän oppi tarttumaan sormillaan helistimeen! Olen ylpeydestä rinta rottingilla.

tiistai 8. helmikuuta 2011

Viisautta yksinhuoltajaviikosta

Olimme Pyykkipojan kanssa viime viikon kaksin, kun Pesupallo oli työhönsä liittyvässä koulutuksessa. Olin ennakkoon panikoinut yksihuoltajaviikkoani: kuinka pärjäisimme, entä jos Poika olisi huonotuulinen tai vatsavaivainen ja huutaisi kaiket päivät. Buukkasin meidät jo hyvissä ajoin vanhempieni tykö yökylään, tietenkin lämpimin tervetulotoivotuksin. Lopulta käväisimme siellä vain päiväselti.

Viikko näet meni erittäin kivuttomissa, suorastaan nautinnollisissa merkeissä. Pyykkipoika sai iltaraivarinsa, jotka onneksi sittemmin ovat loppuneet, parina iltana, mutta niistä selvittiin sylittelemällä ja hyssyttelemällä. Viikon aikana opimme viihtymään sylissä selkä menosuuntaan päin, köröttelemään pystyasennossa istuvan äidin polvien välissä sekä viettämään huomattavasti pidempiä ja itkuttomampia aikoja vatsallaan. Opin mielestäni tulkitsemaan ja lukemaan poikani eleitä, ilmeitä ja itkuja paremmin.

Kun meillä oli tiistaina joogaa, keskiviikkona lounastusta, perjantaina hierontakurssi, viikolla ei tekemisen puute päässyt yllättämään. Torstaina meillä oli sovittua menoa, mutta peruin sen hyvissä ajoin, sillä tuntui, että halusimme ottaa koko päivän iisisti ja lepuutella. Niinpä hengailimme kotosalla, Pyykkipoika makuutteli kainalossani ja rintani päällä, tissitteli taajaan, nukahteli, ykisi ja hymyili. Itse puolestani lueskelin romaania (luksusta!) ja katsoin elokuvaa. Kertonee varmaankin jotain nykypäivästä, että illalla podin jo niin huonoa omaatuntoa laiskuudestani, että soitin isäni meille kaitsemaan Poikaa pariksi tunniksi päästäkseni joogaan. Kun pappa sitten saapui, en jaksanutkaan lähteä vesisateeseen köpöttelemään. Päädyimme syömään suklaakeksejä, katselemaan kuvia tietokoneelta ja juttelemaan Pyykkiksestä pojan tuhistessa tyytyväisenä pappansa olkaa vasten. Paras päätös päivälle!

Viikko päättyi ihanasti, kun perhettään ikävöivä Pallo palasi kotiin. Poika oli kuulemma kasvanut hurjasti ja muuttunut paljon. Pyykkis sulatti isänsä sydämen täysin jokelluksillaan ja hihkuvilla hymyillään.

Painiskelen tällä hetkellä ajankäytöllisten ongelmien parissa ja olo on sen vuoksi aika kurja. Haluan olla mahdollisimman tiiviisti pojan kanssa hänen ollessa niin pieni ja avuton, täysin riippuvainen vanhemmistaan, ja kuitenkin olen monessa mukana: kouluttaudun, johon liittyy erinäistä harjoittelua - tai tulisi liittyä -, järkkäilen kaikkea häppeninkiä ja harrastan pojan kanssa. Tilanne tekee minut lyhytpinnaiseksi. Pyykkipoika ei onneksi ole kohteena tai kärsi tästä, mutta Pallo valitettavasti joutuu ottamaan vastaan kohtuuttoman määrän paskaa. Toivon voivani korjata tilanteen pian.