Neuvottavana

Tämä päivä alkoi neuvolakäynnillä. Sitten mennään taas peruslitanioilla. Paino oli laskenut kahdessa viikossa noin kilon, liekö syy juuri taltutettujen flunssan ja närästyksen. Olen nyt siis paisunut raskauden myötä kaikkiaan 9 kiloa. Lapsivesi oli n, liikkeet ++, syke laskenut hieman 135 (ennen 140). Terkka löysi vaivattomasti kääpiön, tilaa on mokomalla villikolla kuulemma yhä vähemmän möyriä. Se on asemoinut itsensä oikealle, raivotarjontaan. Aion nyt sitten köllötellä puolisillassa ja peffa kohti taivasta, koska haluan sen kiepsahtavan vasemmalle puolelle, joka on optimaalisin asento pikkuisen sukeltaessa synnytyskanavaan. Pää on niin alhaalla kuin voi olla - aijaa, kerro jotain, mitä en joka askeleella tunne - muttei siis vielä kiinnittynyt. Sokerit oli ok, samoin proteiini. Verenpaine sen sijaan otettiin kolmesti; alapaine on hieman kohollaan ja sainkin ukaasit mitata verenpainetta viikoittain plus kotiin pissitikkuja, joista tarkkailen proteiineja. Eli siis näillä viikoilla todetaan ensimerkit, jos siis ylipäänsä todetaan, raskausmyrkytyksestä, johon noussut alapaine sekä proteiinipitoisuus viittaavat. En aio vielä stressata asiasta. Sille kun ei mitään voi, jos myrkytys iskee tai jos pahimmassa tapauksessa synnytys käynnistetään äidin ja lapsen hengen ollessa vaarassa.

Terkkarimme on empaattinen ja ajattelevainen ihminen ja ammattilainen. Hän näet kutsui minut neuvolaan sellaisena päivänä parin viikon päästä, kun paikalla on terkkarin apuna koko päivän Kättärin kätilö. Minulle varattiin pidempi aika, jotta saan rauhassa kysellä synnytyksestä ja hän saa tunnustella kääpiötä ja arvioida sen painoa.

Tässä vähän mahaa, vko 34. Navanympärys TASAN METRI! Ei tässä voi muuta kuin nauraa!



Viime yö oli levoton. Näin unia Minna Kiistalan kirjan Minä en sitten muutu innoittamana synnytyksestä ja niistä pienistä stressinaiheista, jotka hormonimyrskyistä kantajaa vaivaavat. Kirjan lukaisee parissa tunnissa ja se on ihan viihdyttävä. Naurahdin pari kertaa, mutta muuten teksti on minusta aikamoisen hysteerikon kynästä - tai sitten kirjoittaja on liioitellut kelojaan vahvasti, joko omasta tai kustannustoimittajan kehoituksesta.

Elävien kirjoissa

Pallon bloggausta hieman tarkentaen: Olin KUOLLA loppuviikosta ja viikonloppuna selkäkipuun ja järkyttävään lenssupöpöön. Jos mahdollista olin tavallistakin kärkkäämpi ja kuorsasin tukkoisen nenäni sekä närästyksen kanssa niin, että seinänaapurien jatkot varmaankin häiriintyivät.

Mutta nyt olen taas maanantain kunniaksi tolpillani. Ja parempaan suuntaan tauti on menossa, tosin duunissa ei tarvinnut taaskaan istua kuin kolme tuntia koneella, kun jo selkä oli aivan yhtä klesana kuin edellisenä työpäivänä ennen saikkua eli keskiviikkona. Nice.

No, neljä päivää jaksan vaikka takoa läppäriäni seisten, että ei sen niin väliä.

Kurjinta taudissa oli se, että jouduin skippaamaan koulun, mikä tarkoittaa runsain mitoin korvaavia rästitehtäviä. Eli äitiysloman ensiviikot ovat tehokkaasti näillä plus muilla haalimillani duuneilla buukattuja. Ainakaan minun ei tarvitse kirjoittaa kaikkea tätä työtuolissa istuen, jee!

Perjantaina lähetti toi vihdoin Bugaboon vankkurit! Pallo kokosi ne kaikkien osien perille saapumisen varmistamiseksi valvovan, sairastavan silmäni alla. Ei niitä sitten enää raaskinutkaan purkaa laatikkoon... Hienot ne ovat: pienet, tyylikkäät ja ketterät. Sopivat niin kivasti tuohon olkkarin nurkkaan. Nyt on kaiketi hyvä hetki totutella myös tästä alkavaan, ikuiseen tilanpuutteeseen ja pieneen kaaokseen.

Huomenna pääsen neuvolaan. Toivon neuvolantädin toteavan nyt kuinka päin kääpiö mahassa makaa. Itse en osaa hahmottaa rääpäleen asentoa lainkaan; potkut, möyrintä ja iskut tuntuvat joka puolella.

Kääpiö on neljän viikon kuluttua täysiaikanen eli kypsä pulla. Hurjan nopeasti aika rientää, ei voi muuta sanoa. Eilen illalla ennen nukkumaanmenoa kysyin Pallolta haluaisiko hän jo kääpiön syntyvän. "No ei sen nyt ihan vielä tarvii..", Pallo empi. Omat fiilikseni ovat pelokkaan arasti samanlaiset. Mitä ihmettä me sitten tehdään, kun se OIKEESTI syntyy!?!

A Life less ordinary

Vähiin käy ennen kuin loppuu, mutta tulivathan ne sieltä kuitenkin. Nimittäin Pesupähkinän raskausvaivat. Tulivatkin muuten kunnon rysäyksellä.

Merkkejä oli toki ilmassa jo reilu kuukausi sitten. Ihan sama mistä puhuttiin, mutta Pähkinä rupesi järjestäen jättämään lauseita kesken. Ja vaikka kuinka odottelin, hän ei niitä koskaan myöskään lopettanut.

Tuo unohtelu on sikäli pientä, että samaan Pähkinä on ajoittain sortunut niin kauan kun olen hänet tuntenut, mutta nyt unohtelu on kyllä ollut järjestelmällisempää. Eikä se suinkaan ole ainoa oire.

Viimeisen kuukauden Pähkinä on myös kuorsannut tai huudellut unissaan likimain joka yö. Siis lähes joka ainoa yö. Ennen moinen oli enemmän minun heiniäni, mutta vain silloin, kun erehdyin unissani kääntymään selälleni tai olin viipynyt vähän turhan pitkään pubissa.

Huutelun lisäksi Pähkinästä on tullut myös kömpelö ja hajamielinen. Hän kolhii itseään koko ajan, mikä on toki painopistettä sekoittavan mahan takia enemmän kuin ymmärrettävää. Vähän sääliksi se silti käy, varsinkin kun selkäkin on hänellä ollut hieman kipeänä.

Sympaattisen pieniähän moiset oireilut niihin kaikkiin raskauskauhutarinoihin verrattuna ovat. Ja totta kai yritän myös Pähkinää aina tilaisuuden tullen tukea. Se ei kuitenkaan ole kovin helppoa, sillä Pähkinä on nykyisellään myös kovin kärkäs. Yleensä sillä tavalla kärkäs, että minä teen asiat aina väärin. Vaikka tekisin ne oikein, niin silti teen ne väärin, jos ymmärrätte mitä tarkoitan.

Yritän kuitenkin olla avuksi aina silloin, kun en ärsytä liiaksi jo pelkällä olemassaolollani. Eilen muun muassa tein viimein sen oudohkon hieronnan, josta Pähkinä on aiemminkin kaiketi kirjoittanut. Siis sen jonkinlaisen jalkahieronnan, Pähkinän ohjeiden mukaan luonnollisesti. Eikä kyse siis suinkaan ollut Pähkinän jalkojen hieronnasta, vaan siitä, että hieroin jaloillani Pähkinän selkää. Olen jäykkä jätkä ja se oli vähän vaikeaa, mutta lopputulos oli kait okei.

Huomenna meidän pitäisi muuten viimein saada ne ulkomailta tilatut lasten vankkuritkin. Tuossa muutama päivä sitten paljastui, että ne olisivat tulleet jo ajat sitten, mutta koska ne tulivatkin yllättäen lähettifirmalla eivätkä postilla, ja koska me emme olleet kotona, kun lähettifirmasta olivat käyneet ovikelloa soittamassa, ne taisivat vain unohtua jonnekin.

Ihan hanuristahan se on, että jos en olisi itse ruvennut asiaa selvittelemään ja soittelemaan perään, olisivat varmaan siellä lähettifirmassa ihan kohta palauttaneet vaunut takaisin maailmalle. Mitään yhteydenottoa ei ole näet sieltä meille päin kuulunut, vaikka vaunut ovat odottaneet tulevaisuuttaan kohta kaksi viikkoa heidän rahtiterminaalissaan.

No, toivattavasti kaikki on huomenna paketissa mukana, eikä heti tarvitse alkaa tappelemaan takuiden tai varaosien kanssa. Palataan siihen(kin) varmasti jo ihan lähipäivinä!

Uskon äärellä mammajoogassa

Kun synnytys nyt väistämättä lähestyy, ajattelin viimeinkin aloittaa ehdan mammajoogan ja tehdä sen tutussa paikassa eli Studio Manipurassa. Isomahainen osanottajakaarti rentoutui mielikuvaharjoitteiden avulla, hengitteli ja venytteli puolitoistatuntisen. Ihaninta minulle ja kivuliaalle selälleni oli parihieronta, jossa istuimme pareittain peräkkäin ja tassuttelimme vuoroin toistemme selät ja lantion pisteet läpi jalkapohjillamme. Tässäkin siis käytettiin samoja akupisteitä kuin vaikkapa shiatsussa. Kysyinkin lopputeen ja keksin äärellä ohjaaja Malla Rautaparralta, että eikö tällaisessa hieronnassa ole synnytyksen käynnistymisen vaaraa. Näinhän shiatsukurssilla lantioni ja alaraajojen käsittelemättömyys minulle perusteltiin. Mallan mielestä syytä huoleen ei ole ja voin aivan mainiosti opettaa jalkapohjanhieronnan tekemisen Pallolle. Jos synnytystä käynnisteltäisiin toden teolla, tulisi alaraajojen tiettyjä pisteitä painaa kovaa useita minuutteja.

Uskon ja toivon mammajoogan vaikuttavan, kuten muukin jooga, jotenkin niin, että selkäytimeeni jäisi sitä lähestyvää tosipaikkaa varten keinoja helpottaa oloani hengityksellä ja tietyillä asennoilla.

Se mihin toivoni on mennyt, on evankelis-luterilaisen kirkon uudistuminen ja kehittyminen yhteiskunnan mukana. Eli siis enää meidän ei tarvitse Pallon kanssa miettiä kastaako kääpiö vaiko ei, koska erosimme molemmat kirkosta sunnuntai-iltana. Sanotaan niin, että A2 Teema: Homoillasta alkanut keskustelu oli viimeinen naula arkkuun. Sinänsä mielestäni Päivi Räsäsen - harvinaisen ääliömäisissä - mielipiteissä ei pitäisi olla syytä erota kirkosta, koska hänhän ei edusta kirkkoa, ja varsinaiset edustajatkin olivat keskusteluiltaan äärimmäisen provosoivasti valittu.

Pallo kuumeessa jäätelökulhon ja läppärin takaa (eroakirkosta.fi-sivulla): "Mä täytän tätä jo." Minä: "Ai nyt jo, no mäkin sitten. Ellei joku nyt äkkiä keksi jotain syytä, miksi mun pitäisi kuulua kirkkoon." En koe saaneeni kirkolta koskaan mitään, tarvinnutkin olen kovin vähän, joten en perustylsänä tapakristittynä keksinyt enää syitä olla eroamatta. Olen päätökseeni tyytyväinen.

Final countdown: 9 päivää töitä ennen ä-lomaa...

Kaksi viikkoa lomaan

Tuli piipahdettua neuvolassa, 33. viikolla. Hemoglobiini oli 139 eli erittäin hyvä, valkuainen ok, verenpaine 124/78, sf 30, lapsiveden määrä n, syke 140, liikkeet kuten aina ++, mutta toisin kuin parilla viime kerralla ei terkkari eikä treenailemassa ollut opiskelija osannut enää sanoa raivotarjontaa varmaksi. Painelivat niin kovasti kääpiötä, että kipeää teki ja silti eivät tienneet missä oli pää, perä, selkä ja jalka. Kääpiö löi liinat totaalisesti kiinni paluumatkalla sporassa, kun meinasin pyörtyä ja oksentaa samaan aikaan. Oli pakko pompata pois aiemmalla pysäkillä ja haukkoa happea.

Painoa on kertynyt kaikkiaan 10 kiloa ja risat, eli ei taida ihan se kaavailemani 12 kiloa riittää. Tosi moni on lohduttanut, että parikymmentäkin lähtee hujauksessa - syntymän tietysti, mutta myös - imetyksen ja liikkumisen aloittamisen myötä, joten en ole kovin huolissani, jos meneekin yli tusinan. Silti: miten pääsen eroon karkinmussutuksesta?!? En vain voi vastustaa lumipanttereita... Nyyh. Onneksi nyt on kotimaisten omenoiden ja ihanien keltakuoristen, kirpeiden satsumien sesonki, joita kuluukin viidestä kahdeksaan päivässä.

Uskomatonta, että tasan kahden viikon päästä olen tähän aikaan illallistamassa viimeisen työpäiväni kunniaksi. Sitten on aikaa juosta vauva-asioilla ja omilla. Jos vain selkä kestää.

Kärsin todella kurjista alaselän ja liitoskivuista. Jooga kuumassa selänkiertoineen auttaa ja myös nukkuminen. Istuminen ja kävely onkin sitten varsinaista kiirastulta. Kakaran pää painaa virtsarakkoa ja tuntuu, että pää meinaa tulla jo ulos mestoista, niin vaikeaa ja kivuliasta on taaperrus. Plus ärsyttää suunnattomasti, kun kaikki raihnaisimmatkin mummelit ryysivät kadulla ohitseni. Töissä pystyn istumaan kerrallaan vartin, sitten on jaloiteltava, venyteltävä tai vaihdettava tuolia. Toivottavasti kivut menevät ohi yhtä nopeasti kuin hetkeksi palannut aamupahoinvointikin. Tänä iltana aion kaivaa kaapin perukoilta jäähyllä disinformaation takia olleen piikkimaton, jospa makailu siinä auttaisi.

Talvirenkaat vaunuihin. Ne tulevat olemaan viimeinen hankinta ennen vauvan syntymää. Tulin hankkineeksi jo valmiiksi Aventin rintapumpun ja vihdoinkin Stokkalle oli tullut uusi satsi aivan hurmaavalta näyttäviä Boppyn imetystyynyjä. Hain omani. Onkohan tämä se minun vauvatavaraturhakkeeni, jonka hankkimiseen olen muiden kehujen takia langennut... Ainakaan se ei ole yhtä turha kuin vaipparoskis ja konttauskypärä, eihän...? Raportoin tyynyn toimivuudesta sitten tuonnempana.



Väkersin pikkuvillaista: pipan, tumput ja sukat. Mietin josko seuraavaksi tekisi villatossut... Tai sitten neulon jotain Pallolle. Toisaalta muhkea kaulahuivi ja pörröinen pipo saattaisivat yllyttää naaraat vielä aggressiivisemmin vaunujen kanssa lenkkeilevän Pallon kimppuun...

Dean Corson jalanjäljissä

En muista, olenko tunnustanut, mutta minä olen lukutoukka. Olen lukenut niin kauan kuin muistan, ja olen lukenut paljon.

Aloitin Tammen kultaisista kirjoista ja Aku Ankasta jo 70-luvulla. 80-luvulla siirryin vahvempiin aiheisiin: Kolmeen etsivään, Vihreä varis –kirjoihin, Enid Blytonin tuotantoon J.R.R. Tolkieniin ja niin edelleen. Sittemmin olen laajentanut tajuntaani yhä enemmän ja enemmän. Olen hyppinyt pelottomasti lajityypeistä toisiin; sarjakuvista elämäkertoihin, scifistä ja fantasiasta runollisempaan kaunokirjallisuuteen. Alhaisina epätoivon hetkinä olen sortunut joskus jopa puhelinluetteloihin ja pitsalistoihin. Kaikki kelpaa sananarkkarille, kun tiedonjano yllättää.

Lukuharrastuneisuudestani minun on kiittäminen ensisijaisesti isääni, isoäitiäni ja sitä, että olin nuorena (jos kohta välillä vieläkin) ujo ja ajoittain liiankin hyvin omissa oloissani viihtyvä tapaus.

Isäni luki paljon kaikenlaista, ja kirjastossakin työuraansa tehnyt isoäitini piti minut puolestaan kirjoissa tyhjentäen tasaisin väliajoin lähistönsä antikvariaatit hyvistä nuorten kirjoista. Lapsena sain häneltä aina jouluisin ja syntymäpäivinä huikeita 10-20 kirjan paketteja. Vanhempana ehkä enää yhden kerrallaan, mutta kuolemaansa saakka hän tapasi minulle vähintään sen yhden kirjan merkkipäivinä antaa. Kiitos siitä.

Isoäidin perintönä sain myös ainoat kirjat, joilla alkaa tänä päivänä olemaan tarinallisen arvonsa lisäksi myös jonkinlaista historiallista, ehkä jopa rahallista arvoa. Sillä vaikka isäni lukikin paljon, lapsuudenkotini kirjahylly oli kevyesti sanoen vaatimaton, jopa säälittävä. Hän näet lainasi kirjansa liki poikkeuksetta kirjastosta. Isoäitini sen sijaan jätti minulle perintönä Mika Waltarin kirjoittaman Sinuhe Egyptiläisen ensipainoksen vuodelta 1945 sekä Alexandre Dumas’n Kolme muskettisoturia -kirjan vuodelta 1947. Molemmat olivat nuoruuteni suuria suosikkeja, ja ovat yhä mielestäni kirjakokoelmamme ehdottomia helmiä.

Lapsuudenkotini tyhjää ja tylsää kirjahyllyä ajatellessani sainkin ajatuksen: Vaikka hukumme pähkinän kanssa kirjoihin jo nyt, haluan hankkia kääpiölle kirjallisen ”pesämunan”. Kirjoja kirjailijoilta, joiden teoksia pitäisi oikeastaan löytyä ainakin jokaisesta sellaisesta suomalaisesta kodista, jossa kulttuuri ja sivistys tarkoittaa jotain muutakin kuin Lauri Tähkän konserttia, jääkiekon paikallispeliä tai karaokeiltaa lähipubissa. Eikä minun nyt ole tokikaan tarkoitus snobbailla, lätkälle ja livemusiikille on paikkansa, mutta niin on (tai ainakin pitäisi olla) Aleksis Kivelle, Eino Leinolle, Sakari Topeliukselle, J.L. Runebergille, Juhani Aholle, Väinö Linnalle ja Mika Waltarillekin. Vain muutamia mainitakseni.

Niin uskomatonta kuin se nimittäin onkin, antikvariaateista ja nettihuutokaupoista löytää yhä kaikkien yllä mainittujen ”kansalliskirjailijoidemme” teoksia 1900-luvun alun, jopa 1800-luvun varhais- ja ensipainoksina. Hinnatkin ovat vielä kohtuullisia, enimmilläänkin vain joitain kymppejä, lukuun ottamatta Seitsemää veljestä ja Tuntematonta sotilasta, joita on a) lähes mahdotonta löytää, ja b) jotka maksavat pirusti. Nämä aion jättää siis suosiolla muille.

Suomalaiset eivät jostain syystä näytä arvostavan edes historiallisesti merkittäviä kirjojaan. Osaltaan se voi olla juuri tuon loistavan kirjastolaitoksemme syytä, ja osaltaan se voi johtua siitä, että koko "suomalaisuus" on aika tuore juttu.

Itse uskon, että pokkareiden, sähköisten lukulaitteiden sun muiden härpäkkeiden vallatessa sijaa, muun muassa näiden mainittujen kansalliskirjailijoidemme kauniit, kestävät ja laadukkaat varhaispainokset käyvät päivä päivältä harvinaisemmiksi, kunnes niitä ei lopulta löydä mistään. Uskon myös, että jonain päivänä suomalaisetkin alkavat kyllä haikailemaan alkutaipaleen kulttuurillisia muistoja, siis esimerkiksi juuri näitä kirjoja.

Kääpiön lapsuudenkodista niitä tulee hyllystä siis ainakin muutamia löytymään. Olen jo hankkinut Aleksis Kiveä vuodelta 1904, Topeliusta vuodelta 1927 ja Leinoa vuodelta 1924. Seuraavaksi yrittänen löytää jotain kirjallisuuden Nobelillakin palkitulta F.E. Sillanpäältä…

Voihan tietysti olla, että kääpiö ei halua koskeakaan kirjoihin, vaan urheilee mieluummin tai katselee tositelevisiota. Kuitenkin, jos hän teini-iässä sitten joskus vuosien päästä toteaa, että "mutsi ja faija ovat ihan dillejä, faijan kädet ja jalat sitäpaitsi pillejä", niin ainakaan mutsin ja faijan kirjahylly ei sitä ole.

Run Forrest! Run!

Taas on kuulkaas vierähtänyt ihan luvattoman kauan siitä, kun viimeksi kirjoitin. Pyydän anteeksi, ja kirjoitankin kiusallani kaksi bloggausta nyt kerralla. Anteeksi siitäkin. Lupaan poimia vain rusinat pullasta, sillä eihän kukaan jaksa ihan kaikesta parin kuukauden aikana tapahtuneesta lukea.

Aloitan palaamalla reilun kuukauden päähän. Koska emme Pähkinän kanssa omista tällä hetkellä omaa autoa, ei turvakaukalon ostaminen omaksi tuntunut järkevältä. Niinpä päätimme vuokrata sellaisen Mannerheimin lastensuojeluliitolta.

Homma oli todella helppo. Pesupähkinä oli sopinut kaukalon vuokraamisesta ennalta, ja minä sitten yhtenä aurinkoisena perjantaipäivänä talsin Töölön toimistolta sitä hakemaan. Kaukalo on oikein siisti, suhteellisen uusi, kaikkinensa ehjä, sellainen mustavalkoinen ja näppärä, ja vuokrapaperitkin tehtiin parissa minuuteissa. Kolmekymmentä euroa puolesta vuodesta on mielestäni enemmän kuin kohtuullista, kun uudet maksavat useita satasia. Kaukalon merkistä en ole tosin vieläkään ottanut selvää. ”Tyyppikilpeen” kirjoitetulla nimellä ei näet löydy yhtään aiheeseen sopivaa osumaa internetissä. Ehkä se ei ole sittenkään valmistajan nimi, mutta eipä sillä ole oikestaan mitään merkitystä.

Kaukalon saatuani olin talsimassa kotia kohden, kun päätin piipahtaa ohimennen ruokakaupassa. Siellä se alkoi, ja iski täysin pyytämättä ja yllätyksenä. Nimittäin ilmiö, että isät houkuttelevat naisia kuin kissanminttu katteja. Olen vilpittömästi luullut tarinoita liiotelluiksi, mutta vielä mitä! Heti kaukalon havaittuaan jopa keski-ikää lähestyvä kassatäti alkoi kanssani flirttaamaan ja jutustelemaan mukavia kuin olisi ollut tätini. Se oli hauskaa. Se oli hämmentävää. Oikeastaan se oli häiritsevää.

Olenkin jo pohtinut, josko uskallan rattaiden ja matkustajan kanssa lähteä kesän korvalla lainkaan yksinäni puistoihin kävelemään. Siellähän saattaisi pahimmillaan joutua juoksemaan pakoon, ja kuntoni on aika huono.

Nimiä ja muita ihmisiä

Kääpiöllä on jo nimi. Siis sellainen oikea. Se pitää enää testata käytännössä. Toivon kovasti, että nimi sopisi sille - sen luonteeseen, ulkonäköön ja niin edespäin. Ei se ole niin itsestään selvää. Edesmenneelle kissalleni olin päättänyt ennen sen kotiintuloa allakasta nimen etukäteen. Kun pentu sitten tuli taloon, nimi ei sopinut sille alkuunkaan. Nimi korvautui uudella paljon paremmalla. Pianhan se selviää, sopiiko nimemme kääpiölle. Toisen ja kolmannen nimen paikalle onkin sitten tunkua. Minulle kolme nimeä on itsestäänselvyys, Pallo tyytyisi kahteenkin. Nimen keksimme oikeastaan jo kesällä yhden tapahtuman yhteydessä, jota en voi paljastaa vielä tarkemmin. Isovanhemmat pitävät nimeä outona. "Antakaa joku ihan normaali nimi", ne sanovat. Toinen isoäideistä ehdotti lapselle sellaista nimeä, että niillä eväillä lapsestamme tulisi kokoomusnuorten puheenjohtaja. Mummi piti tätä huomiotani kohteliaisuutena.

Nimikirjat ovat hassuja. Yöpöytääni leikkivällä jakkaralla on selailussa pari, joissa lapselle ehdotetaan nimiä kuten Leikari, Kivalo, Kessi, Ykkänä, Tädyke, Uhura, Engelbrekt, Naema, Sipri ja Merita. Ihan näin pitkälle emme Pallon kanssa ole ajatelleet mennä; emmehän halua traumatisoida lastamme jo heti alkuunsa.

Vanha sukumme kastemekkokin onneksi löytyi. Avioerossa se jäi sedän eksälle, mutta palaa kotiin ristiäisiä varten. Tosin en tiedä haluanko sen kotiin, sillä mietimme vielä kastaako lapsi kirkkoon vai järjestääkö vain nimiäiset. Ja ei kai mekko ole mitenkään välttämätön pukine tilaisuuteen muutenkaan. Kuulumme Pallon kanssa kirkkoon, koska emme ole jaksaneet erota. Kesällä olleet ystävien kirkkohäät saivat minut sipisemään Pallon korvaan kaikenlaista tekopyhyydestä, vaivaannuttavuudesta ja jeesusläpän kehnosta tasosta. Mietin, etten haluaisi ristiäisiä, jossa pappi sokeltaa jotain "jumalan yhteyteen kastamisesta" ja lapsesta "jumalan lahjana". Kummeillekin jaettavat lehdykät ovat kristillisine kasvatuskehoituksineen jotenkin superankeita. Ankea on koko evankelis-luterilainen kirkko. Mutta ei kai papille voi sanoa, että "me silleen niinku ajateltiin, että jos tulisit antaa tolle kersalle nimen, muttet niinku puhuis mitään jessestä ja tollasista".

Ilmeisesti kirkkoonkin kuuluvat vanhemmat saavat nimen ilmoittaessaan valita, liitetäänkö lapsi kirkkoon. Se ei ole automaatio. Keskustelemme asiasta vielä, mutta olen tällä hetkellä vahvasti sitä mieltä, että kääpiö saa sitten itse halutessaan liittyä kirkkoon, mennä ussan tunneille tai riparille, jos tahtoo. Edellyttääköhän esimerkiksi kirkon kerhoihin osallistuminen lapsen kuulumista kirkkoon... Toisaalta onhan noita kaupungeissa kerhoja, ellemme nyt saa päähämme muuttaa - juuri sinne - jumalan selän taakse.

On tullut kummasteltua tässä raskauden aikana ihmisten raskaana olemista koskevia kommentteja. Lähinnä sitä, että ihmiset ilmeisesti kokevat oikeudekseen ja velvollisuudekseen kommentoida raskaana olevien ulkonäköä ja fyysistä olemusta. "Siis sähän oot aivan valtava", "no huh, ja vielä noin pitkä aika ja toi maha on jo nyt noin ISO", "joo mutta sulle ei selkeesti ole tullut kiloja kuin just tohon mahaan". Miksi näin? Eihän ihminen muutenkaan sano toiselle tavatessaan, että "toi sun maha on kyllä tosi iso". Raskaana olevan ulkonäkö on näköjään täysin vapaasti kommentoitavissa. Seuraava älyvapaa kommentti ja tuuppaan tällä mahalla nerokkuuksien laukojan - oli se sitten kaveri tai tuntematon - kanveesiin! Saatana.

Pari TOP10:ssä olevaa asiaa juuri nyt:
- kotimaiset omenat
- Presidentin kansia -poliittinen satiiri
- neulominen (myssy tulossa)
- postissa matkalla Suomeen olevat Bugaboot

Energisoitu kakara

Huh, intensiivinen shiatsuviikonloppu ja kuolettavan pitkä(ltä tuntunut maanantainen) työpäivä takana. Ilmoittauduin jo elokuussa opiskelemaan shiatsun perusteet kahden päivän aikana ja ne päivät koittivat kuin varkain viime viikonloppuna.

En tiennyt kurssille mennessäni shiatsusta juuri mitään. Sen olin kuullut, että shiatsun sopivuudesta raskaana olevalle ollaan montaa mieltä. Mutta ohjaaja kertoi minulle, että voin mainiosti osallistua kurssille. Niinpä menin. Hän tosin korjasi sanomisiaan sunnuntaina todeten että jos olisi tiennyt minun olevan näin pitkällä, hän olisi ehkä suositellut odottamaan kevääseen.

Shiatsu on siis sananmukaisesti peukalopainantaa. Käytössä ovat samat meridiaaneilla sijaitsevat akupisteet kuin esim. akupunktiossa, meridiaanihieronnassa ja siis myös kiinalaisessa lääketieteessä. Noh, synnytyksen käynnistäviä pisteitä on lantion ja alaraajojen alueella runsaasti, joten treeniparini ei voinut treenata shiatsua lainkaan näihin kehonosiini. Hieman hankalaa oli myös vatsallaanmakuu selän painelun aikana. Makasin puolittain kyljelläni. Mutta napina sikseen, opin tekemään 1,5 tunnin kokonaisen perusshiatsuhoidon, mikä oli kurssille menon tavoitteenakin. Jatkokurssille menen kolmen viikon kuluttua olevan kurssin sijaan kuitenkin vasta keväällä.

Shiatsu elävöittää ja energisoi. Ainakin kääpiöön se tehosi todella voimakkaasti. Ohjaaja kyseli lauantaina, oliko vauva ollut ensimmäisen päivän jälkeen rauhallisempi tai vilkkaampi. Potkujen ja vatkautumisen takia puolittain valvotun yön jälkeen sopertelin jotain vilkkaudesta. Itse olin viikonlopun jäljiltä aika raato. Hoidon antaminen on yllättävän raskasta, sekä fyysisesti että henkisesti. Toisaalta se muistuttaa meditatiivista harjoitusta, sillä keskittyminen ei juurikaan herpaannu; näpläät hoidettavan varpaita tai sivelet leukaperiä ihan transsissa. Toisaalta se on kuin urheilua: könötät erilaisissa kyykyissä, polviasennoissa ja seisoen hoidettavan äärellä ja painat samaan aikaan peukaloilla tai kämmenillä. Mieltä askarrutti erityisesti lauantaiaamuinen hedari (päänsärystä olen kärsinyt viimeksi ennen raskautta). Ohjaaja kertoi, että usein päällään työtä tekevällä ihmisellä ilmenee shiatsun aloittamisen jälkeen juuri päänsärkyä. Se lähti heti, kun pääsimme tekemään toisillemme shiatsua pään alueelle. Oih, kuinka rentouttavaa.

Minusta on hieno saavutus, että shiatsu tehosi edes toiseen meistä suitsait! Tokihan shiatsua pitäisi saada pidemmän aikaa ja vaikkapa päivittäinkin, jotta sen vaikutukset alkaisivat todella tuntua.

Seuraavaksi teen skeptiselle Pallolle hoidon. Katsotaan, millaisen reaktion se hänessä aiheuttaa.

Tässäpä muuten kiintoisa sivusto, jos akupisteet ja kiinalainen lääketiede kiinnostavat.