Hetkessä elävä unelmoija ja toisinaan murehtimiseen taipuvainen Pesupähkinä sekä jalat maassa kepposteleva rauhallisuuden perikuva Pesupallo opettelevat äidiksi ja isäksi joulukuussa 2010 tähän kaoottiseen maailmaan syntyneelle pikku Taatelilleen aka Pyöriäiselleen.

perjantai 17. joulukuuta 2010

Poika tuli maailmaan

Viimein tarinaa pakkasmaanantai-iltaan syntyneen poikamme viimeisistä hetkistä mahassani, ja samalla hänen elämänsä ensi hetkistä, eli synnytyskertomus, var så goda. Popparit tulelle!

Supistukset alkoivat maanantaiaamuna 4.30 vessassa käynnin jälkeen. Heti alusta asti niiden väli oli 3-7 minuuttia, kesto puolen minuutin korvilla. Yritin aluksi nukkua ja hengitellä supistukset läpi, mutta melko pian vaakatasossa oleilu alkoi tuntua mahdottomalta. Siispä ylös. Mitä tekisin? Hiukset olisi pestävä aamulla kuitenkin neuvolakäyntiä varten ja kai puhtaalla tukalla on kivempi synnyttääkin, jos tosi on kyseessä, pohdin, ja menin suihkuun viiden jälkeen. Suihkusta tullessa päätin nakuttaa jumppapallon päällä maanantaille aikatauluttamani pari työjuttua valmiiksi, jotta saisin ne eteenpäin tilaajalle, “jos lähtö tulee”.

Pallo pyöri puoliunessa sängyssä ja vakavasti arvoimme vielä senkin jälkeen, kun olin soittanut Naistenklinikalle klo 8, kannattaisiko Pallon lähteä töihin, josta hänet sitten nopsaan saisin hälyytettyä paikalle, jos supistukset eivät menisikään ohi. Jotenkin ajattelin, että tämä on menoa, koska yöllisiä supistuksia tahi säännöllisiä harkkareitakaan minulla ei raskauden aikana aiemmin ollut ollut. Klinikaltakin kehottivat pysymään kotosalla ja tarkkailemaan sunnuntain aikana rauhoittuneen kääpiön liikkeitä ja limaista verenvuotoa. Tilaa oli hyvin ja toivottivat meidät kyllä tervetulleiksi, kun en kotona enää kykenisi olemaan.

Aamupäivä kului suihkun alla puhisten (nojailin seinään samalla kun suihku oli suunnattu ristiselkään – poltot todella tuntuivat selässä), etunojassa milloin pöytää, tuolinselkää ja pesukonetta vasten hengitellessä ja lyhyillä uniyritelmillä; onnistuin jopa nukahtamaan noin 7 minuutiksi, kun supistusten tauko sen antoi myöten.

Pallokin sisäisti aamupäivän aikana, että eivät supistukset olleet laantumassa. Kuvasimme pari viimeistä fotoa kääpiöstä vielä sisällä yksiössään. Aamupäivällä Pallo kiinnitteli alaselkääni TENSin elektrodit ja pääsin kokeilemaan TENSin suomaa kivunlievitystä. Laite auttoi, mutta aika vähän. Käytin sitä tosin todella pienellä teholla, suurempi surina alkoi nopeasti hermostuttamaan.

Kolmen jälkeen iltapäivällä tilasimme taksin kohti klinikkaa. Onnenkantamoisena kutsun kuittasi tilataksi, jossa pystyin hieman pikkuautoa paremmin – luullakseni – istumaan. Supistukset tulivat jo tiheämmin, tuntui, että taksissa tosi tiheästi. Kotoa lähtiessä väli oli kuitenkin ollut se kolme minuuttia ja kesto edelleenkin sen puolesta minuutista korkeintaan 50 sekuntiin. Kuski luuli, että synnytän siihen paikkaan ja huolestui kotteronsa verhoilusta: “Ihan pari minuuttia menee vielä”, ja suditimme vasta Manskua Rokki-Mäkin ohi. Teki mieli huikata, että haista paska, menee ainakin viisi.

Klinikalla menimme kätilön ja harjoittelijan kera käyrille ja sisätutkimukseen. Lähtörytäkässä olimme unohtaneet synnytystoivelistan kotiin. Ihana henkilökunta antoi Pallon etsiä meileistään kyseisen listan ja sai sen printattua kätilön luettavaksi. Kaikki toiveeni olivat kuulemma täysin järkeviä ja toteutettavissa. Tosin oksitosiinitippa on vakio epiduraalin jälkeen, jos kalvojen puhkaisu ei auta. Nyökyttelin, että oolrait, voin elää tämän asian kanssa. Kätilö jutteli, että hänestä vaikuttaisi minua seurattuaan, että tosi olisi kyseessä. Kunhan ei vain tarvitse kotiin takaisin lähteä, vaikersin. Sisätutkimuksessa paljastui, että olin jo viisi senttiä auki. Kehuivat kuinka pitkään olin sinnitellyt kotona. Klinikalla oli todella hiljaista ja pyysin oitis ammehuonetta, jonka saimme.

Vaihdoin vaatteet ja menimme ammehuoneeseen. Kätilö laski veden oitis ammeeseen ja pääsin sinne heti. Pallo ruokki minua päärynällä ammeen laidalla. Ammeessa tuntui hyvälle, tosin jos kenotin siellä selälläni, tuli supistuksen aikana kova kiire nousta ylös puhisemaan vasten laitaa. Jos taas olin jo valmiiksi polvistuneena laitaa vasten, supistus tuntui kipeämmältä ja mielestäni niitä tuli tiheämmin. Nousin Pallon avustuksella ammeesta kerran vessaan ja kerran sisätutkimusta varten – samalla Pallo vaihtoi vettä lämpimämpään. Avautuminen etenikin hyvin vedessä, olin parin tunnin ammeessa olon jälkeen noin seitsemän senttiä auki.

Kätilö suositteli minulle ilokaasua, mutten halunnut ottaa sitä. En myöskään akvarakkuloita. Epiduraali alkoi tuntua todella hyvältä idealta melko pian ja ehkä puoli kahdeksan aikaan anestesialääkäri laittoi kanyylin selkääni ja annos puudutetta oli tervetullut. Pallo lähti tässä välissä syömään ja jäin huoneeseen harjoittelijan kanssa. Jossain välissä puhkaistiin kalvot, ei kuitenkaan laitettu oksitosiinitippaa, sillä avautuminen eteni. Yritin nukkua, mutten saanut unta. Epiduraali ei tyystin vienyt kipua pois, mutta rentoutti selvästi. Vaikutus kesti tosin vain noin 45 minuuttia.

Olin ehkä kahdeksan ja puoli tai yhdeksän senttiä auki, kun kipu oli taas sietämätön. Olisin halunnut “puolikkaan annoksen” epiduraalia, mutta kätilö selitti, että sitä saa vain kokonaisen tai ei mitään. Tuumasimme tovin ja päädyimme siihen, että yhden annoksen aikana avaudun luultavasti täysin auki ja vauva laskeutuu rauhassa alas – kääpiö roikkui vielä jossain +2:ssa nollan ollessa ponnistusvalmius.

Epiduraalia lisättiin yhdeksän jälkeen ja kätilö sekä harjoittelija hyvästelivät ja tsemppasivat meitä lopetellessaan työvuoroaan klo 22. Kuulemma mallikkaasti siihen asti sujunut ensisynnytys. He ihmettelivät, kuinka hyvin pärjäsin ja hengittelin kivun kanssa. Kaksikko lähti antamaan tilanneselvitystä vuoroon tuleville. Jäimme Pallon kanssa huoneeseen kaksin. Olo oli taas rento, mutta ehdin jo sanoa ääneenkin, että voiko tämä mennä näin hyvin.

Taustaääneksi jäänyt vauvan sydänäänien piippaus rytmitti rauhallista, hyväntuulista keskusteluamme. Molemmat jotenkin rekisteröimme, että piipitys ei ollut aivan tasainen, vaan hidastui aina välillä ja nopeutui sitten taas. Yhtäkkiä sisään ampaisi vuoroon tuleva kätilö ja joku toinen nainen ihmettelemään vauvan sydänääniä. Minut komennettiin kontalleen ja joku työnsi vauvaa päästä takaisin kohtuun päin – sydänäänten heikkeneminen voi olla merkki stressistä, jos vauva on esim. jäänyt jumiin synnytyskanavaan, samalla varmistetaan ettei napanuora ole vauvan kaulan ympärillä – ja minulle tyrkättiin maski ja käskettiin hengittää syvään happea. Sydänäänet palautuivät normaaleiksi ja sain käydä kyljelleni. Lääkäri tuli katsomaan tilannetta ja kuultuaan tilanneraportin kätilöltä lähti sanoen: “Seurataan tilannetta”. Taas sanoin Pallolle, että jotain pahaa karmaa tässä nyt kipataan niskaan. Kului minuutti ja huoneeseen tuli kolmas kätilö, joka sanoi, että lääkäriltä tuli käsky, ettei voida enää odottaa vaan ponnistaminen on aloitettava. Olin jo sen 10 senttiä auki, mutta vauva +1:ssä eli ei asemissa. Kätilöt kehottivat silti ponnistamaan, tosin henkeä pidättämällä eikä toivomallani tavalla uloshengittämällä, koska kiire oli kova. Ponnistin ehkä kolmesti ja vauva tulikin alaspäin, muttei riittävän nopeasti. Syke poukkoili sen verran, että lääkärikin juoksi jo paikalle asentamaan imukupin vauvan päähän. Ponnistaessani hän veti, mutta vauva ei lähtenyt seuraamaan vetoa.

Sitten se olikin menoa. Hätäsektio, touhottivat kaikki. Pallo jätettiin saliin ja minua vietiin noin kuuden hoitsun toimesta käytäviä pitkin hissiin ja alas leikkaussaliin. “Juo toi”, joku tuuppasi mitallisen jotain nestettä käteeni hississä. Mitä lie. Salissa anestesialääkäri sanoi: “Kolme sekuntia, niin sä nukahdat.” Muistan miettineeni, että kuinka pitkä aika on kolme sekuntia. Että menikö se jo.

Heräsin kurkku hengitysputken karhistamana tyhjästä heräämöstä ja sanoin ensimmäiseksi hoitajalle, ettei tämä nyt mennyt ihan niin kuin Strömsössä. Heräsin kuulemma ennätysnopsaan (noin 45 minuutin kuluttua nukuttamisesta) ja verta olin vuotanut vain mitättömän desin istukan ja muun sälän tultua ulos. Sopertelin jotain homeopaattisista valmisteista.

Kyselin heti vauvaa ja että onko kaikki hyvin. Hoitaja kertoi, että poikaa juuri punnitaan ja hoidetaan. Ja että isä ja poika tulevat kohtpian tervehtimään minua alas heräämöön. Ja voiko aika enää hitaammin kulua! Mutta lopulta sain pienen poikani syliini, ja se hetki ja tunne peittosivat kaiken viimeisten parin tunnin hurlumhein. Siinä se oli, pieni rusina, mailman söpöin lapsi! Ja vauvalla oli kaikki hyvin, se oli pääasia.

Odottavan aika oli taas pitkä, kun jouduin viettämään heräämössä vielä melkein tunnin ennen kuin minut kärrättiin Pallon ja pojan luo osastolta saamaamme perhehuoneeseen. Siinä aikaa tappaessani lähetin huuruisia viestejä vanhemmilleni ja ystävilleni, puhuin jopa huolestuneen äitini ja isäni kanssa puhelimessakin.

Pääsin vauvan luo likimain yhden aikaan yöllä. Oi sitä autuutta, kun kätilö auttoi vauvan mekkoni alle vasten rintaani ja nukuimme yhdessä – minä levottomasti vähemmän, vauva sikeästi tuhisten.

Kuuteen asti aamulle tätä autuutta kesti, kunnes pojan verensokerin todettiin olevan liian alhainen ja kaikkiaan viikon kestänyt kiirastulemme sokerien, bilirubiinin ja särkyjeni sekä tulehdusteni kanssa alkoi. Siitä lisää tuonnempana.

Loppukaneettina todettakoon, että vaikka en varsinaisesti kokenut kahta synnytystä, koska en ponnistanut vauvan päätä todenteolla pihalle, aika rankka kokemus tämä kaikkiaan on ollut. Missään vaiheessa en silti ole traumatisoitunut tai ollut totaalisen romuna tapahtuneesta. Asiat eivät aina mene kuten suunnittelee. Synnytyspelkooni palatakseni, sain kokemuksesta irti roimasti: kipukynnykseni onkin aika korkea, olen aika sinnikäs enkä mikään nyssy valittaja, osaan toimia kivun kanssa. Olisin koska tahansa täysin valmis ottamaan uusiksi, sektiolopetuksella tai ilman. Lääkäri lupasi minulle “kaiken kokemani jälkeen ilman muuta sektiopäätöksen, jos lisää lapsia on tulossa”, mutta en ole yhtään varma, että haluaisin suunnitellun sektion. Nyt ei liene ajankohtaista asiaa edes miettiä, mutta sanon kuitenkin, että synnytyskipu on kokemani mukaan hyvin hallittavissa. Huomattavasti tuskallisempi on maidonnousun aiheuttama kipu tisseissä! Miksei kukaan varoittanut siitä!

Nyt 18-päiväisen pojan äitinä tuo edellä kuvaamani tapahtumaketju tuntuu kovin kaukaiselta. Ilmeilemme, laulamme, ääntelemme, vaihdamme neniä, heijaamme, katselemme joulutähteä ja siitä seinään heijastuvia valoja, nukumme poski poskea vasten ja hämmästelemme joka päivä pojan uusia taitoja ja luonteenpiirteitä, yhdessä koko perhe. Olen lääkekuurien retuuttama, vähän väsynyt, stressaantunutkin, mutta superonnellinen.

2 kommenttia:

Sini kirjoitti...

Olipa rankka synnytys :O

Pesupähkinä kirjoitti...

Hassua, ei tuntunut siltä. Toki olisi ollut erinomaista, mikäli sektioon ei olisi tarvinnut mennä, mutta muuten oikein hyvillä mielin muistelen. Aika kului niin hurjan nopeasti.