Hyvät ja pahat kätilöt

Nyt se on sitten meillä ensimmäinen synnytyssalitutustuminenkin takanapäin. Ensimmäisenä kävimme tuossa loppuviikolla tutustumassa Kätilöopistolla, vaikka olemmekin mitä ilmeisimmin aikeissa Naistenklinikalle synnyttämään mennä. Tai siis niin olemme ainakin alustavasti ilmoittaneet, mutta päätimme kuitenkin käydä tutustumassa molemmissa, jos jokin saisi mielemme vaikka muuttumaan. Naistenklinikan vuoro koittaa jo perjantaina.

Täytyy kyllä todeta, että Kätilöopisto eli tutummin kättäri Haikaranpesineen oli pettymys. Mahdoton sanoa, vaikuttiko siellä parhaillaan käynnissä oleva remontti miten paljon asiaan, mutta tilat ja huoneet eivät olleet lainkaan niin viihtyisät kuin mielikuvat ja puheet ovat antaneet ymmärtää. Perhehuoneetkin toivat lähinnä mieleen Lahden Cumulus-hotellin pienet huoneet, jossa rumat sisutustaulut oli vain poistettu seiniltä, sänky korvattu kahdella sairaalan rautasängyllä ja menneistä ”loiston” päivistä hotellina muistuttivat vain ikkunoiden edessä roikkuneet tyylittömät ja haalistuneet verhot. En siis vakuuttunut puitteista, eikä käsittääkseni vakuuttunut kyllä Pähkinäkään.

Vierailuun kuului opettavaisempikin puoli. Ensin nuori hoitajatar tai kätilö kertoi minkälaista elämää tuore perhe sairaala-aikana viettää. Mitä kannattaa varata vaatteiksi, miten sairaalaan ilmoittaudutaan sisään, miten ruokahuolto pelaa ja niin edelleen. Tuotiinpa meille näytille myös muutaman päivän ikäinen ihmistoukka vanhempineenkin. Kovin nuoret, kotiuttamista jo odottelevat vanhemmat olivat sympaattisia ja se ryppyinen ja punainen vauvakin ihan söpö. Ei siinä mitään, mutta nuoren hoitsun tätimäinen ote ja yli-imelä puheenparsi oli jotenkin luotaantyöntävä.

Seuraavaksi vuoroon pääsi vanhempi hoitaja, tai kätilö hänkin tietysti oli. Hän esitteli synnytyssalin ja kertoi muun muassa milloin voi päätellä koska raskaus on siinä määrin käynnistynyt, että sairaalaan kannattaa lähteä, mihin tulee soittaa varmistaakseen, että synnyttäjälle löytyy tilaa ja niin edelleen.

Jos näitä kahta Kätilöopiston tätiä ajattelisi ”hyvä poliisi ja paha poliisi” –linjalta, niin ensimmäinen tuttavuus oli se hyvä ja jälkimmäinen ehdottomasti se paha.

Vanhempi, siis tuo viimeisenä ohjakset ottanut tätihenkilö näet kuvaili synnytyssalin tapahtumia ja mahdollisia ongelmatilanteita niin pikkutarkasti ja roiskeita säästämättä, että en usko olleeni ainut tulevista isistä, joita esitelmä alkoi hieman heikottaa. Niin kuin se ei olisi ollut tarpeeksi, kaikkein roiseimmissa kohdissa tuo muutenkin epäselvästi artikuloinut rouva narautti ilmoille vielä hermostuneen tekonaurun, jollaisen voisi hyvinkin kuulla b-luokan kauhuelokuvassa. Lopuksi hän esitteli vielä kaksi laitetta: Omituisen ”putkiruuvihässäkän”, joka työnnettäisiin alakautta äitiin ja siitä vauvan päähän, ja ruuvattaisiin sitten siihen pienellä korkkiruuvin tapaisella kiinni, ettei se pääse liikkumaan. Vekotin on kuulemma tarpeen silloin, jos vauvalta ei muuten saada mitattua tarkkoja lukemia veren happipitoisuudesta ja sen sellaisesta. (Ai kun kiva, kerro toki lisää!) Toinen härveli, eräänlainen imukuppi, ei ollut paljon mieltä ylentävämpi. Imukuppi lyödään lapsen päähän, jos äidin voimat eivät riitä ponnistamaan lasta ilman apuja ulos - tietenkin jälleen alakautta. Ja sitten vetämään, Hiiop!

Vaikka ymmärränkin, että tuon kaiken tarkoitus oli valmistella tulevia vanhempia siihen, jos kaikki ei menekään synnytyksessä ihan putkeen, niin en silti oikein tiedä, mitä olen näkemästäni mieltä. Lähinnä mieleeni nousee pimeä keski-aika ja inkvisition kidutusvälineet, vaikka luulin, että eläisimme jo 2000-lukua.

Kyllä. Kun aika koittaa, aion pyytää ensitöikseni itsellenikin aimo tujauksen sitä ilokaasua. Josko meininki avautuisi sen jälkeen valoisampana, jopa ratkiriemukkaana.