Hohoi Tuttipullonhenki.
Olen ehkä kolmesti tämän raskauden aikana piipahtanut lukemassa vanhoja Pyykkipojan (2,5v) odotuksen aikaisia fiiliksiä; millaista oli mennä ensimmäiseen ultraan, mitä mielessä liikkui rakanneultran jälkeen tai miltä pelkopolikäynnit tuntuivat. Nyt toisella kierroksella aika on kulunut niin tavattoman nopeasti, jotenkin odotus on tapahtunut kuin varkain, siinä sivussa, ettei aikaa tai mieltä blogin pitämiseen tai päivittämiseen ole ollut. Muutenkin toista lasta odottaessani olen enemmän vetäytynyt ja kääntynyt sisäänpäin miettimään kuinka etuikeutettuja olemme, kun a) meillä on yksi aivan ihana lapsi, b) ja sen lisäksi saamme toisen, jonka c) odotus on sujunut likimain yhtä ihanasti ja vailla murheita kuin ensimmäisenkin, ja yrittänyt realisti-pessimistinä pitää toiveet korkealla siitä, että d) pian syntyvä pikku kakkonen on kaikinpuolin terve ja kelpo vastasyntynyt. Olen myös hiljaa potenut luopumisen tuskaa raskausmassusta ja tämän symbiottisen vaiheen päättymisen johdosta, koska mitä luultavimmin tämä on viimeinen kerta, kun olen kantavassa tilassa. Päiväkirjaa olen onneksi kirjoittanut.
Itselleni ja tulevalle Pyykkipojan pikkusisarukselle. Nyt siis menossa on 39. raskausviikko. Kaikki on valmista - siltä tuntuu. Isovanhemmat nukkuvat puhelin yöpöydällä, pinnasänky on pedattu uusin reunapehmustein ja pussilakanoin, hoitopöydän hyllyihin viikattu pikkuruisia puhteita vaatteita, vaipat pesty varastoinnin jäljiltä, tuttipullot ja rintapumppu desinfioitu, imetystyynyyn vaihdettu uusi kangas. Sairaalakassin loppusilaus on selvä, kun hankin tänään Anu Silfverbergin Äitikortti-kirjan laitoslukemiseksi.
Vauva on ollut jo noin puolitoista-kaksi kuukautta raivotarjonnassa, nyt pari-kolme viikkoa pää kiinnittyneenä. Supistuksista olen toisin kuin ekassa raskaudessa saanut kärsiä jo vkolta 17, mutta kivuliaammiksi ne ovat muuttuneet noin kuukauden aikana. Koska vauva laskeutui verrattaen aikaisin - kiitos vatsalihasteni heikkouden - olen saanut huomattavasti ekaa raskautta pidempään kärsiä kävelyn aiheuttamista kivuista, liitoskivuista ja muusta pienestä kolotuksesta. Mutta mitä siitä, voi tuumata maalisuoralla, kaikki on mennyt kohtuullisen hyvin. Ei sokerirasitusta, ei massiivista painonnousua (nyt +10 kiloa), ei käyntejä päivystyksessä. Kyllä nämä järkyttävät turvotukset, sormien puutumisen (oikean käden nakeista kaksi olen tuntenut viimeksi noin 2 vkoa sitten), lisääntyvät kaulaluomet (sama vaiva kuin esikoisenkin kanssa!), vessassa ramppaamiset ja järkyttävät mielialanvaihtelut on lopulta hyvin kärsitty. Vauvan hyvinvointi on pääasia.
Ja millainen vauva? No, hyvin energinen, liikkuvainen (vaikkei olekaan majaillut yksiössään poikkiteloin kuten isoveljensä), musiikista ja silittelystä pitävä. Vauvan odotetaan olevan syntyessään hyvin samankokoinen kuin isoveljensä: reilut kolme kiloa.
Isoveljestä sen verran, että hän odottaa pienen maailmaan tuloa varmaan yhtä paljon kuin me vanhemmatkin. Hän haluaa hoitaa, pitää sylissä, silittää ja leikkiä vauvan kanssa. "Milloin tulet pois sieltä", Pyykkipoika huhuilee päivittäin vatsani läpi. Hän on kuullut raskauden aikana pikkusisaruksen pelaavan palloa, päästävän paukun ja "röyhyn", nauravan ja "hulahulaavan" vatsassani.
Maaliviiva häämöttää jo. Mutta ei kiirettä. Sitä ennen rakastan, halin, pusin ja paijailen tulevan isoveljen henkihieveriin. "Äiti, minä olen vielä pieni", se sanoo välillä ja katsoo syvälle silmiini päästäen suustaan kovaäänistä "tä-ätä-tä-tä"-jokellusta. Niin, onneksi se on vielä pieni.
lauantai 25. toukokuuta 2013
sunnuntai 10. heinäkuuta 2011
Aktiiviloma
Ei tarvitse patikoida - paitsi asvaltilla -, meloa, juosta tai ratsastaa. Pyykkipoika pitää huolen, ettei aktiviteeteista ole pulaa. Tähän mennessä poika on sairastanut mutulla diagnosoitua vesirokkoa (kyseessä voi myös olla joku muu noin 100 rokosta, joita vauvoilta tavataan) kuumeen kera, pykännyt suuhunsa yhden hampaan kera yöhuudon, -valvomisen ja jatkuvan sylittelytarpeen sekä tehnyt syömisestään varsinaisen numeron (toisinaan maittaa kaikki mitä tarjotaan ja vähän päälle, toisinaan ikenet linkkuun lyövän poikasen suuhun ei saa ujutettua edes tyhjää lusikkaa). Jännityksellä odotamme, mitä pieni matkalainen ehtii meille järjestää vielä ennen paluutamme.
Mutta emme Pallon kanssa suinkaan valita. Kaiken kaikkiaan meillä on ollut supersiistiä ja väitän, että poikakin on viihtynyt - etenkin Berliinin Zoon kotieläinpihassa, jossa hän tapasi kaikki loruista, leikeistä ja lauluista tutut eläimet ekaa kertaa ihan livenä.
Asumme varsinaisessa lapsitihentymässä. Entisestä taiteilijoiden ja muiden boheemien kaupunginosasta on tullut näemmä virallinen lapsien alue. En paljon valehtele, jos sanon, että jokaisessa korttelissa on joku mielikuvituksellisen upea tai pieni ja viihtyisä leikkipuisto ja jokaisella isommalla kadulla ainakin yksi lastentavaraputiikki. Kadulla lastenvaunuja, kick-bikeja, raskaana olevia vaeltaa vastaan koko ajan. (Välihuomautuksena todettakoon, että kaupunginsuunnittelun puolella leikkipuistoista ja lasten tiloista vastaavien kannattaisi tutkiskella Berliiniä tarkemmin. Vaikka matkarahoilla on tietysti paljon kivempi mennä jonnekin pidemmälle, vaikka Aasiaan.)
Gute Nacht, sanoo Nukkumatti. Käperryn nyt pojan viekkuun, aamulla meitä odottavat taas uudet seikkailut.
Mutta emme Pallon kanssa suinkaan valita. Kaiken kaikkiaan meillä on ollut supersiistiä ja väitän, että poikakin on viihtynyt - etenkin Berliinin Zoon kotieläinpihassa, jossa hän tapasi kaikki loruista, leikeistä ja lauluista tutut eläimet ekaa kertaa ihan livenä.
Asumme varsinaisessa lapsitihentymässä. Entisestä taiteilijoiden ja muiden boheemien kaupunginosasta on tullut näemmä virallinen lapsien alue. En paljon valehtele, jos sanon, että jokaisessa korttelissa on joku mielikuvituksellisen upea tai pieni ja viihtyisä leikkipuisto ja jokaisella isommalla kadulla ainakin yksi lastentavaraputiikki. Kadulla lastenvaunuja, kick-bikeja, raskaana olevia vaeltaa vastaan koko ajan. (Välihuomautuksena todettakoon, että kaupunginsuunnittelun puolella leikkipuistoista ja lasten tiloista vastaavien kannattaisi tutkiskella Berliiniä tarkemmin. Vaikka matkarahoilla on tietysti paljon kivempi mennä jonnekin pidemmälle, vaikka Aasiaan.)
Gute Nacht, sanoo Nukkumatti. Käperryn nyt pojan viekkuun, aamulla meitä odottavat taas uudet seikkailut.
keskiviikko 29. kesäkuuta 2011
*Piip* taivaan alla
Parin tunnin kuluttua tämä mustalaisleiri suuntaa kohti Helsinki-Vantaata ja lennähtää kuukaudeksi muille maille hengailemaan. Pois kaikki nähtävyyksien suorittaminen ja stressaava kartan kanssa sinkoilu. Näin kaksi päivää pakattuaan voisi sanoa, että tavaraa on PALJON. Pyykkiksellä enemmän kuin isällään. Koska määrä ei takuulla vähene kuukaudessa, lentorahtina kotiin saapuu joko laatikollinen rompetta tai lasta - riippuu nuoren herran käytöksestä!
Kuva jääkaappimagneetista olkoon vinkkinä minne asetumme - ja otsikko toisena vinkkinä.
Pyykkipoika lentää ensimmäistä kertaa ja kaiken lisäksi merkkipäivänään: poika täyttää tänään seitsemän kuukautta! Huikeaa! Juttelin sankarille aamulla sängyssä loikoillessamme, että nyt hän on lähempänä vuoden ikää kuin syntymäänsä. Heh. Palloa ei liiemmin nuarattanut, hän kun on likempänä 70 ikävuotta kuin tuota ihmeellistä syntymän hetkeä.
Kuva jääkaappimagneetista olkoon vinkkinä minne asetumme - ja otsikko toisena vinkkinä.
Pyykkipoika lentää ensimmäistä kertaa ja kaiken lisäksi merkkipäivänään: poika täyttää tänään seitsemän kuukautta! Huikeaa! Juttelin sankarille aamulla sängyssä loikoillessamme, että nyt hän on lähempänä vuoden ikää kuin syntymäänsä. Heh. Palloa ei liiemmin nuarattanut, hän kun on likempänä 70 ikävuotta kuin tuota ihmeellistä syntymän hetkeä.
maanantai 23. toukokuuta 2011
Puoli vuotta A.P. eli Anno Pyykkipoika
Liki puoli vuotta on kulunut Pyykkiksen syntymästä eli varsinaisen perheemme syntymästä. Koen, että nyt kehoni on palautunut likimain raskautta edeltävään tilaan - tosin kun Pyykkis pomppii (tukemanani) vatsallani, leikkuuarpi huutaa vieläkin hoosiannaa. Ja apus, hiusta on tällä hetkellä päässäni huomattavasti vähemmän kuin ennen raskautta. Sulkasato on nimittäin vieraanani ja onkin sen verran hankala ja vaativa vieras, että jo kuukauden päivät se on meillä viihtynyt eikä toistaiseksi osoita merkkiäkään lähtemisestä, vaikka olen sitä melko rumasti puhutellut. Kampaaja sanoi, ettei mikään auta. Turha on rohmuta sinkkiä, läträtä hoitoaineilla. Hormonaaliseen hiustenlähtöön ei auta mikään.
Pyykkipoika on päivä päivältä suurempi, pystyvämpi, ihanampi. Elämme nyt itkujen välitilassa; vatsakiukku on laantunut eikä hammaskiukku ole vielä alkanut. Pyykkis rakastaa banaania, kiiviä, avocadoa ja kananmunaa. Vihannessoseet, joita väännän milloin bataatista, kesäkurpitsasta, palsternakasta (en ole koskaan aikaisemmin tutustunut kyseiseen juurekseen, herkkua!), perunasta, porkkanasta, vain kasvimaa rajana, eivät herran sofistikoitunutta makua kovin miellytä. Sinnikkäästi silti keittelemme iltavellin ja lounastamme kaikenkattavasti vihanneksia ja vasta jälkkäriksi hedelmää. Sormiruokailukokeilu päättyi kevyeeseen heimlichin otteeseen, bataatinpaloja lattialla, ja pidämme pienen tauon ITE-syömisessä.
Pyykkis on kiinnostunut lauluista: Pallon uudelleensanoittamista ja loilottamistani lastenlauluista, iskelmistä, maakuntalauluista ja suomiräpistäkin. Klasarin viheltely uppoaa silti poikaan parhaiten. Hyräily rauhoittaa, tuutulaulut ja mantrojen chanttaus unettavat. Pyykkis katselee mielellään aikakauslehtiä ja luemme yhdessä kuvakirjoja.
Jospa ensi viikolla Pyykkis saisi taas nukkua päikkäreitä näin sikeästi ulkona. Ainakin joku sääennuste lupasi ensi viikosta alkaen hellettä. Huh!
Pyykkipoika on päivä päivältä suurempi, pystyvämpi, ihanampi. Elämme nyt itkujen välitilassa; vatsakiukku on laantunut eikä hammaskiukku ole vielä alkanut. Pyykkis rakastaa banaania, kiiviä, avocadoa ja kananmunaa. Vihannessoseet, joita väännän milloin bataatista, kesäkurpitsasta, palsternakasta (en ole koskaan aikaisemmin tutustunut kyseiseen juurekseen, herkkua!), perunasta, porkkanasta, vain kasvimaa rajana, eivät herran sofistikoitunutta makua kovin miellytä. Sinnikkäästi silti keittelemme iltavellin ja lounastamme kaikenkattavasti vihanneksia ja vasta jälkkäriksi hedelmää. Sormiruokailukokeilu päättyi kevyeeseen heimlichin otteeseen, bataatinpaloja lattialla, ja pidämme pienen tauon ITE-syömisessä.
Pyykkis on kiinnostunut lauluista: Pallon uudelleensanoittamista ja loilottamistani lastenlauluista, iskelmistä, maakuntalauluista ja suomiräpistäkin. Klasarin viheltely uppoaa silti poikaan parhaiten. Hyräily rauhoittaa, tuutulaulut ja mantrojen chanttaus unettavat. Pyykkis katselee mielellään aikakauslehtiä ja luemme yhdessä kuvakirjoja.
Jospa ensi viikolla Pyykkis saisi taas nukkua päikkäreitä näin sikeästi ulkona. Ainakin joku sääennuste lupasi ensi viikosta alkaen hellettä. Huh!
maanantai 9. toukokuuta 2011
Äitienpäivä remonttipaossa
Täällä napotetaan viidettä - vaiko jo kuudetta, laskupääni ei ole vahva - viikkoa evakossa vakuutusyhtiön asunnossa, kun omaa kotia remontoidaan. Ylihuomenna pääsemme onneksi takaisin kotiin, mikä ilahduttaa minua suuresti. Pyykkipoika tuskin edes muistaa kotia, mutta ehkä tutut tavarat ja vaipanvaihtopaikan koristukset soittelevat kelloja.
Raskasta tämä on ollut. Kun tänne pakosalle lähdimme, oli talvi. Nyt on kesähelle. Poika on oppinut täällä kääntymään molempien kylkien kautta masulleen, syömään soseita ja vähän sormiruokaakin, nauramaan ääneen ja kakkimaan "isojen poikien kakkaa". Heh.
Takana on ikimuistoinen eka oma äitienpäivä! Sain nukkua pitkään - tai mikä nyt sitten on pitkään - mutta siis pidempään kuin yleensä. Se olikin tarpeen lauantain kello viiden herätyksen jälkeen. Opiskelin lauantain. Takaisin sunnuntaihin: sänkyyn sain jokeltavan vauvan lisäksi kukkakimpun ja kortin, johon Pyykkis oli luonnostellut itse (!) nimensä. Pöydässä odotti kahvikupillinen, lämmitettyjä croissantteja tuorejuustolla ja hillolla, sacher-kakkupala, mansikoita ja skumppalasillinen. Pyykkiskin maistoi mansikkaa, piti kovasti! Ruusuja sateli päivällisellä anopin ja oman äidin (ja isän) kanssa. Päivä huipentui Pesupallon antamaan selkähierontaan ja materialistiseen onnenaaltoon, kun löysin kuin löysinkin pojalle brittiläisestä verkkokaupasta maailman hienoimman Mini Rodinin syystakin.
Tänään vietimme muskarissa kevätjuhlaa herkuttelun merkeissä. Lapset mässäilivät viinirypäleitä, pillimehua ja Marie-keksejä. Pyykkis tyytyi maitoeväkseen ja kiukutteli itsensä uneen ennen kuin muskarin ovi ehti sulkeutua. Kolmen tunnin päikkärit maistuivatkin rankan äitienpäivän päälle ulkoilmassa kahvilan terassilla.
Palaan aktiivisempaan postausrytmiin, kun saan taas käyttää koti-wlaniamme. Täällä surffaan naapurin - ainoa avoin - verkossa, joka on jumalattoman hidas ja katkoo aina välillä. Pahoitteluni hänelle.
Raskasta tämä on ollut. Kun tänne pakosalle lähdimme, oli talvi. Nyt on kesähelle. Poika on oppinut täällä kääntymään molempien kylkien kautta masulleen, syömään soseita ja vähän sormiruokaakin, nauramaan ääneen ja kakkimaan "isojen poikien kakkaa". Heh.
Takana on ikimuistoinen eka oma äitienpäivä! Sain nukkua pitkään - tai mikä nyt sitten on pitkään - mutta siis pidempään kuin yleensä. Se olikin tarpeen lauantain kello viiden herätyksen jälkeen. Opiskelin lauantain. Takaisin sunnuntaihin: sänkyyn sain jokeltavan vauvan lisäksi kukkakimpun ja kortin, johon Pyykkis oli luonnostellut itse (!) nimensä. Pöydässä odotti kahvikupillinen, lämmitettyjä croissantteja tuorejuustolla ja hillolla, sacher-kakkupala, mansikoita ja skumppalasillinen. Pyykkiskin maistoi mansikkaa, piti kovasti! Ruusuja sateli päivällisellä anopin ja oman äidin (ja isän) kanssa. Päivä huipentui Pesupallon antamaan selkähierontaan ja materialistiseen onnenaaltoon, kun löysin kuin löysinkin pojalle brittiläisestä verkkokaupasta maailman hienoimman Mini Rodinin syystakin.
Tänään vietimme muskarissa kevätjuhlaa herkuttelun merkeissä. Lapset mässäilivät viinirypäleitä, pillimehua ja Marie-keksejä. Pyykkis tyytyi maitoeväkseen ja kiukutteli itsensä uneen ennen kuin muskarin ovi ehti sulkeutua. Kolmen tunnin päikkärit maistuivatkin rankan äitienpäivän päälle ulkoilmassa kahvilan terassilla.
Palaan aktiivisempaan postausrytmiin, kun saan taas käyttää koti-wlaniamme. Täällä surffaan naapurin - ainoa avoin - verkossa, joka on jumalattoman hidas ja katkoo aina välillä. Pahoitteluni hänelle.
keskiviikko 30. maaliskuuta 2011
Tavarateksti
Pahoittelen jo etukäteen postauksen materialistista luonnetta. Sattui nimittäin käymään niin, että olemme todenneet pojan melkoisen krantuksi lelujen ja muun viihdykkeen suhteen. Ensirakkauden, hymynaamahelistimen rinnalle kun on etsitty kehittävää ja viihdyttävää leluostastoa, mutta oikein mikään ei tunnu Pyykkipoikaa ensituttavuutta pidempään kiehtovan. Viimeksi rumuutensa vuoksi pitkin hampain hommattu Vullin Sophie-kirahvivinkulelukin, The Lelu jo vuodesta 1961 and still going strong, kelpaa vain äärimmäiseen järsimisvimmaan.
Joogasalilla, jossa käymme vauva-äiti-joogassa on lelukori, josta oman lempilelun unohduttua kotiin voi lainata joogan ajaksi piltille tutkiskeltavaa. Pyykkis sai kerran käsiinsä värikkään häkystimen - millään muulla tavalla lelua on vaikea kuvailla - ja oli aivan myyty. Toisen pienen pojan kanssa he joogaharjoituksen ajan taistelivat lelusta; toinen, jo ryömivä tapaus, kävi vähän väliä tempaisemassa lelun Pyykkiksen kädestä ja hänen äitinsä taas palautti lelun Pyykkikselle. Tätä jatkui tunnin. Päätin, että tuollainen lelu on löydettävä Pyykkikselle ihan ihka omaksi. Katselimme sitä eri lelukaupoista tuloksetta.
Eilen illalla kun rapisevasiipinen pörriäinen oli tempaistu nurkkaan itkun kanssa päätin ryhtyä tosi toimiin! Läppäri syliin, google ja hakusanoiksi, no, "värikäs" ja "lelu", ja ei kun kuvahaku laulamaan. Höh, ei mitään. Sitten englanniksi. Tunnin jälkeen hiki helmeili jo ohimoilla. Lopulta tärppäsi! Löysin kehittävä lelun, jota lapsi saattoi taivutella. Ja saman valmistajan, Manhattan Toysin sivuilta löytyi myös tämä joogasalissa Pyykkiksen sydämen vienyt klassikko.
Löysin nettikaupan, josta lelua saattoi tilata Suomeen. Tilaus lähti alle nanosekunnin! Mitäpä sitä ei lapsensa eteen tekisi, hahaa.
Jatkaaksemme materian viitoittamalla tiellä, mutta hieman eettisempään suuntaan: olen menettänyt sydämeni Eerikinkadulla sijaitsevalle Nudge-kaupalle ja -konseptille. Eettistä tuotantoa, käsityötä, pieniä eriä hiettömistä pajoista, jne. Myymälän katon alla mahtuu myös Ipanajamit-kauppa, joka aloittelee vauvojen eettisten vaatteiden myyntiä - isommille lapsillehan tuotteita onkin jo. Hankin Pyykkikselle hurmaavan Coq en Paten ruokalapun. Ei pitäisi soseiden roiskua vaatteille, lappu on puoli metriä kertaa puolimetriä! Pesupallo uhkasi ottaa lapun omaan käyttöönsä.
Ipanajamit myy Imps&Elfs-vaatemerkin 100% orgaanisesta puuvillasta valmistettuja lastenvaatteita, joissa on todella panostettu suunnitteluun. Vaatteet ovat yksistyiskohtineen varsinaisia herkkuja! Tilasin Pyykkikselle pikkuruiset farkut, joiden mukana tulevan yksilöllisen numerokoodin mukaan voi tarkastaa netistä, missä juuri nuo kyseiset farkut on valmistettu.
Kevään alun ja Pyykkiksen 4-kuukautissyntymäpäivän kunniaksi talvikuva. Viimeinen. Tätä laatua. Tältä talvelta.
Joogasalilla, jossa käymme vauva-äiti-joogassa on lelukori, josta oman lempilelun unohduttua kotiin voi lainata joogan ajaksi piltille tutkiskeltavaa. Pyykkis sai kerran käsiinsä värikkään häkystimen - millään muulla tavalla lelua on vaikea kuvailla - ja oli aivan myyty. Toisen pienen pojan kanssa he joogaharjoituksen ajan taistelivat lelusta; toinen, jo ryömivä tapaus, kävi vähän väliä tempaisemassa lelun Pyykkiksen kädestä ja hänen äitinsä taas palautti lelun Pyykkikselle. Tätä jatkui tunnin. Päätin, että tuollainen lelu on löydettävä Pyykkikselle ihan ihka omaksi. Katselimme sitä eri lelukaupoista tuloksetta.
Eilen illalla kun rapisevasiipinen pörriäinen oli tempaistu nurkkaan itkun kanssa päätin ryhtyä tosi toimiin! Läppäri syliin, google ja hakusanoiksi, no, "värikäs" ja "lelu", ja ei kun kuvahaku laulamaan. Höh, ei mitään. Sitten englanniksi. Tunnin jälkeen hiki helmeili jo ohimoilla. Lopulta tärppäsi! Löysin kehittävä lelun, jota lapsi saattoi taivutella. Ja saman valmistajan, Manhattan Toysin sivuilta löytyi myös tämä joogasalissa Pyykkiksen sydämen vienyt klassikko.
Löysin nettikaupan, josta lelua saattoi tilata Suomeen. Tilaus lähti alle nanosekunnin! Mitäpä sitä ei lapsensa eteen tekisi, hahaa.
Jatkaaksemme materian viitoittamalla tiellä, mutta hieman eettisempään suuntaan: olen menettänyt sydämeni Eerikinkadulla sijaitsevalle Nudge-kaupalle ja -konseptille. Eettistä tuotantoa, käsityötä, pieniä eriä hiettömistä pajoista, jne. Myymälän katon alla mahtuu myös Ipanajamit-kauppa, joka aloittelee vauvojen eettisten vaatteiden myyntiä - isommille lapsillehan tuotteita onkin jo. Hankin Pyykkikselle hurmaavan Coq en Paten ruokalapun. Ei pitäisi soseiden roiskua vaatteille, lappu on puoli metriä kertaa puolimetriä! Pesupallo uhkasi ottaa lapun omaan käyttöönsä.
Ipanajamit myy Imps&Elfs-vaatemerkin 100% orgaanisesta puuvillasta valmistettuja lastenvaatteita, joissa on todella panostettu suunnitteluun. Vaatteet ovat yksistyiskohtineen varsinaisia herkkuja! Tilasin Pyykkikselle pikkuruiset farkut, joiden mukana tulevan yksilöllisen numerokoodin mukaan voi tarkastaa netistä, missä juuri nuo kyseiset farkut on valmistettu.
Kevään alun ja Pyykkiksen 4-kuukautissyntymäpäivän kunniaksi talvikuva. Viimeinen. Tätä laatua. Tältä talvelta.
torstai 17. maaliskuuta 2011
Äidin sisupussi
Pyykkipoika täytti juuri 15 viikkoa. Kolmen kuukauden neuvolakäynnillä poika oli 60,7cm ja 5970g. Neuvolantäti sanoi, että kasvu maltillistuu usein näihin aikoihin hieman. Ihan helpottavaa kuulla, sen verran taajaan saa olla pakkaamassa pieneksi jääneitä pukineita pois laatikoista suurempien tieltä.
Samalla käynnillä Pyykkiksen oikeaan reiteen tuikattiin ensimmäinen rokote. Poika pillahti kevyeeseen valitukseen, muttei itkenyt. Olin hakenut edellisenä päivänä homeopattista tuijaa ja antanut sitä yhden rakeen heti apteekista tullessamme - toisen annoin rokotuspäivänä - eikä pojalle tullut mitään oireita rokotteesta. Mikä kummallisinta, kolmantena päivänä rokotteen saamisen jälkeen vauva muuttui tyytymättömän kiukkuiseksi. Kun me olimme Pallon kanssa teatterissa, isovanhemmat saivat tuta Pyykkiksne kiukun - heille se oli vatsakipua. Sama jatkui seuraavana päivänä; ensimmäisenä vauvauintipäivänä. Yllätykseksemme uintipuolituntinen oli pojalle päivän aurinkoisin hetki. Illalla toinen isoäiti sai kyläillessään hyssytellä ja kannella kitisevää pikkumiestä. Ja sama jatkuu nyt neljä päivää myöhemmin; pahinta on ulkovaatteiden pukeminen, joka saa aikaan raivokohtauksen, tänään illalla sylitin ja hyssytin parkuvaa vauvaa tunnin, ennen kuin hän nukahti pinnikseen tutin ja unirätin kanssa.
Monella muullakin tuntuu olevan kokemusta tästä "kolmen kuukauden kiukkuajasta". En voi silti olla miettimättä, että olisiko syy Pyykkiksen - ja muidenkin samanikäisten, samoihin aikoihin rokotettujen palleroiden - melko yhtäkkiseen muuttumiseen rokotteessa...
Mutta mukavampiin asioihin. Poika on aamuisin meidän aurinkomme: hihkuu, jokeltaa, juttelee, huutelee, mylvii, loilottaa - ja nousee yhdessä auringon kanssa aamu seitsemään mennessä! Äidin laulaminen, ilmeily ja loruttelu kiinnostaa ja naurattaa kovasti. Isillä on pojan kanssa omat leikkinsä ja laulunsa, jotka viihdyttävät yhtä paljon.
Pyykkis pyrkii sylissä kovasti istumaan ja turhautuu usein siihen, ettei istuminen onnistu. Kääntyminen ei mielestäni ole vielä ihan huomisen juttu, sillä poika ei nostele jalkojaan vielä jatkuvasti ylös vatsan päälle. Selällään maatessaan hän kääntyy kuitenkin kyljelleen kaarelle makoilemaan, eli on jo hoksannut kuinka homma periaatteessa toimii. Käätymisiä pelonsekaisin tuntein odotellessa...
Poika tarttuu käsillään helistimiin ja tunkee niitä valikoiden suuhun. Purulelut eivät kovasti vielä kiinnosta, vaikka nyrkki onkin suussa alituiseen. Hampaista kiukkuaminen siis tuskin johtuu.
Olemme siis aloittaneet uinnin. Muskarikin alkoi kolmikuisen pojan riemuksi parisen viikkoa sitten. Vauva-äitijooga jää kohta pois, joten saamme pidettyä harrastuspäivät lukumäärällisesti jotakuinkin samoina. Parin viikon päästä pääsemme kokeilemaan muussatuilla marjoilla maalaamista vauvojen värikylpyyn. Kun vesseli hieman kasvaa, hän saa käyttöönsä turkulaisesta Baobabista tilaamani pikkuruisen Kerhokassin. Ja olihan minun pakko tilata itsellenikin oma kassi, joka on osoittautunut jo ainakin oikein kelvoksi uintikassiksi!
Samalla käynnillä Pyykkiksen oikeaan reiteen tuikattiin ensimmäinen rokote. Poika pillahti kevyeeseen valitukseen, muttei itkenyt. Olin hakenut edellisenä päivänä homeopattista tuijaa ja antanut sitä yhden rakeen heti apteekista tullessamme - toisen annoin rokotuspäivänä - eikä pojalle tullut mitään oireita rokotteesta. Mikä kummallisinta, kolmantena päivänä rokotteen saamisen jälkeen vauva muuttui tyytymättömän kiukkuiseksi. Kun me olimme Pallon kanssa teatterissa, isovanhemmat saivat tuta Pyykkiksne kiukun - heille se oli vatsakipua. Sama jatkui seuraavana päivänä; ensimmäisenä vauvauintipäivänä. Yllätykseksemme uintipuolituntinen oli pojalle päivän aurinkoisin hetki. Illalla toinen isoäiti sai kyläillessään hyssytellä ja kannella kitisevää pikkumiestä. Ja sama jatkuu nyt neljä päivää myöhemmin; pahinta on ulkovaatteiden pukeminen, joka saa aikaan raivokohtauksen, tänään illalla sylitin ja hyssytin parkuvaa vauvaa tunnin, ennen kuin hän nukahti pinnikseen tutin ja unirätin kanssa.
Monella muullakin tuntuu olevan kokemusta tästä "kolmen kuukauden kiukkuajasta". En voi silti olla miettimättä, että olisiko syy Pyykkiksen - ja muidenkin samanikäisten, samoihin aikoihin rokotettujen palleroiden - melko yhtäkkiseen muuttumiseen rokotteessa...
Mutta mukavampiin asioihin. Poika on aamuisin meidän aurinkomme: hihkuu, jokeltaa, juttelee, huutelee, mylvii, loilottaa - ja nousee yhdessä auringon kanssa aamu seitsemään mennessä! Äidin laulaminen, ilmeily ja loruttelu kiinnostaa ja naurattaa kovasti. Isillä on pojan kanssa omat leikkinsä ja laulunsa, jotka viihdyttävät yhtä paljon.
Pyykkis pyrkii sylissä kovasti istumaan ja turhautuu usein siihen, ettei istuminen onnistu. Kääntyminen ei mielestäni ole vielä ihan huomisen juttu, sillä poika ei nostele jalkojaan vielä jatkuvasti ylös vatsan päälle. Selällään maatessaan hän kääntyy kuitenkin kyljelleen kaarelle makoilemaan, eli on jo hoksannut kuinka homma periaatteessa toimii. Käätymisiä pelonsekaisin tuntein odotellessa...
Poika tarttuu käsillään helistimiin ja tunkee niitä valikoiden suuhun. Purulelut eivät kovasti vielä kiinnosta, vaikka nyrkki onkin suussa alituiseen. Hampaista kiukkuaminen siis tuskin johtuu.
Olemme siis aloittaneet uinnin. Muskarikin alkoi kolmikuisen pojan riemuksi parisen viikkoa sitten. Vauva-äitijooga jää kohta pois, joten saamme pidettyä harrastuspäivät lukumäärällisesti jotakuinkin samoina. Parin viikon päästä pääsemme kokeilemaan muussatuilla marjoilla maalaamista vauvojen värikylpyyn. Kun vesseli hieman kasvaa, hän saa käyttöönsä turkulaisesta Baobabista tilaamani pikkuruisen Kerhokassin. Ja olihan minun pakko tilata itsellenikin oma kassi, joka on osoittautunut jo ainakin oikein kelvoksi uintikassiksi!
perjantai 18. helmikuuta 2011
Hei hei, lääkäripoikuus!
Perheessämme sairastettiin perusteellisesti. Ensin Palloon iski kuume kuin salama kirkkaalta taivaalta. Kolme päivää podettuaan Pallo vääntäytyi puolikuntoisena töihin. Keskiviikkona olin lähdössä ohjaamaan joogaa Pyykkipoika mukanani, kun jostain päähänpistosta päätin juuri ennen lähtöä mitata pojalta kuumeen. Pieni oli itkeskellyt koko aamun - tiedättehän sellaisen itkun, jota on joskus nähnyt ja kuullut Afrikan kuolemansairaista lapsista kertovissa dokkareissa: tasaisen jatkuvan valituksen - , pää tuntui kuumalta eikä tissikään oikein kelvannut. Ja kuumettahan aartehellamme oli: 38,5. Soitin suit sait lääkärille ajanvaraukseen ja sanoivat, että näin pieni vauva (Pyykkis on siis 2,5kk) on syytä tuoda hetimiten vastaanotolle.
Ei kun menoksi. Lopulta vietimme 3,5 tuntia Mehiläisessä. Suurilta osin sen vuoksi, että Pyykkikseltä ei tahtonut millään irrota pissiä virtsanäytettä varten. Pissaan odoteltiin ja odoteltiin. Lääkäri ehti jo varoitella minua, että näin pieni vauva otetaan usein sisään sairaalaan, ihan vain tarkkailumielessä. Pyykiksen tulehdusarvo oli 0,33 eikä labroissa löytynyt mitään. Kyse oli siis mitä ilmeisimmin bakteerista, jonka isänsä oli poikaan tartuttanut. Onneksi pääsimme kuitenkin kotiin toipumaan. Lääkäri soitti vielä illalla kysyäkseen kuumelukemat; poika kehitti mittaukseen alilämmön 35,5, mutta lämmön sahaaminen näin pienellä on kuulemma tavallista, sillä lämmönsäätelyjärjestelmä on vielä kehittymätön.
Yö sujui hyvin, mitä nyt heijasin syönnin jälkeen itkeskelevän pojan molempien yösyöttöjen yhteydessä uneen. Aamulla poika pulisi ja nauroi tissin takaa parin päivän edestä niin, ettei syömisestä tahtonut tulla mitään. Kuumemittarikin näytti 37,4. Huokasimme helpotuksesta.
Viime viikolla poika oli neuvolassa, tasan 11-viikkoisena. Pituutta oli kollilla 57 cm ja painoa 5370 grammaa, pipo oli 40,7 cm. Tänä viikonloppuna ohjelmassa onkin jo pieneksi jääneiden vaatteiden viikkausta laatikkoon.
Muista taidoista sen verran, että poika löysi kätensä, tai nyrkkinsä, noin kaksi viikkoa sitten ja - tadaa! - tänään hän oppi tarttumaan sormillaan helistimeen! Olen ylpeydestä rinta rottingilla.
Ei kun menoksi. Lopulta vietimme 3,5 tuntia Mehiläisessä. Suurilta osin sen vuoksi, että Pyykkikseltä ei tahtonut millään irrota pissiä virtsanäytettä varten. Pissaan odoteltiin ja odoteltiin. Lääkäri ehti jo varoitella minua, että näin pieni vauva otetaan usein sisään sairaalaan, ihan vain tarkkailumielessä. Pyykiksen tulehdusarvo oli 0,33 eikä labroissa löytynyt mitään. Kyse oli siis mitä ilmeisimmin bakteerista, jonka isänsä oli poikaan tartuttanut. Onneksi pääsimme kuitenkin kotiin toipumaan. Lääkäri soitti vielä illalla kysyäkseen kuumelukemat; poika kehitti mittaukseen alilämmön 35,5, mutta lämmön sahaaminen näin pienellä on kuulemma tavallista, sillä lämmönsäätelyjärjestelmä on vielä kehittymätön.
Yö sujui hyvin, mitä nyt heijasin syönnin jälkeen itkeskelevän pojan molempien yösyöttöjen yhteydessä uneen. Aamulla poika pulisi ja nauroi tissin takaa parin päivän edestä niin, ettei syömisestä tahtonut tulla mitään. Kuumemittarikin näytti 37,4. Huokasimme helpotuksesta.
Viime viikolla poika oli neuvolassa, tasan 11-viikkoisena. Pituutta oli kollilla 57 cm ja painoa 5370 grammaa, pipo oli 40,7 cm. Tänä viikonloppuna ohjelmassa onkin jo pieneksi jääneiden vaatteiden viikkausta laatikkoon.
Muista taidoista sen verran, että poika löysi kätensä, tai nyrkkinsä, noin kaksi viikkoa sitten ja - tadaa! - tänään hän oppi tarttumaan sormillaan helistimeen! Olen ylpeydestä rinta rottingilla.
tiistai 8. helmikuuta 2011
Viisautta yksinhuoltajaviikosta
Olimme Pyykkipojan kanssa viime viikon kaksin, kun Pesupallo oli työhönsä liittyvässä koulutuksessa. Olin ennakkoon panikoinut yksihuoltajaviikkoani: kuinka pärjäisimme, entä jos Poika olisi huonotuulinen tai vatsavaivainen ja huutaisi kaiket päivät. Buukkasin meidät jo hyvissä ajoin vanhempieni tykö yökylään, tietenkin lämpimin tervetulotoivotuksin. Lopulta käväisimme siellä vain päiväselti.
Viikko näet meni erittäin kivuttomissa, suorastaan nautinnollisissa merkeissä. Pyykkipoika sai iltaraivarinsa, jotka onneksi sittemmin ovat loppuneet, parina iltana, mutta niistä selvittiin sylittelemällä ja hyssyttelemällä. Viikon aikana opimme viihtymään sylissä selkä menosuuntaan päin, köröttelemään pystyasennossa istuvan äidin polvien välissä sekä viettämään huomattavasti pidempiä ja itkuttomampia aikoja vatsallaan. Opin mielestäni tulkitsemaan ja lukemaan poikani eleitä, ilmeitä ja itkuja paremmin.
Kun meillä oli tiistaina joogaa, keskiviikkona lounastusta, perjantaina hierontakurssi, viikolla ei tekemisen puute päässyt yllättämään. Torstaina meillä oli sovittua menoa, mutta peruin sen hyvissä ajoin, sillä tuntui, että halusimme ottaa koko päivän iisisti ja lepuutella. Niinpä hengailimme kotosalla, Pyykkipoika makuutteli kainalossani ja rintani päällä, tissitteli taajaan, nukahteli, ykisi ja hymyili. Itse puolestani lueskelin romaania (luksusta!) ja katsoin elokuvaa. Kertonee varmaankin jotain nykypäivästä, että illalla podin jo niin huonoa omaatuntoa laiskuudestani, että soitin isäni meille kaitsemaan Poikaa pariksi tunniksi päästäkseni joogaan. Kun pappa sitten saapui, en jaksanutkaan lähteä vesisateeseen köpöttelemään. Päädyimme syömään suklaakeksejä, katselemaan kuvia tietokoneelta ja juttelemaan Pyykkiksestä pojan tuhistessa tyytyväisenä pappansa olkaa vasten. Paras päätös päivälle!
Viikko päättyi ihanasti, kun perhettään ikävöivä Pallo palasi kotiin. Poika oli kuulemma kasvanut hurjasti ja muuttunut paljon. Pyykkis sulatti isänsä sydämen täysin jokelluksillaan ja hihkuvilla hymyillään.
Painiskelen tällä hetkellä ajankäytöllisten ongelmien parissa ja olo on sen vuoksi aika kurja. Haluan olla mahdollisimman tiiviisti pojan kanssa hänen ollessa niin pieni ja avuton, täysin riippuvainen vanhemmistaan, ja kuitenkin olen monessa mukana: kouluttaudun, johon liittyy erinäistä harjoittelua - tai tulisi liittyä -, järkkäilen kaikkea häppeninkiä ja harrastan pojan kanssa. Tilanne tekee minut lyhytpinnaiseksi. Pyykkipoika ei onneksi ole kohteena tai kärsi tästä, mutta Pallo valitettavasti joutuu ottamaan vastaan kohtuuttoman määrän paskaa. Toivon voivani korjata tilanteen pian.
Viikko näet meni erittäin kivuttomissa, suorastaan nautinnollisissa merkeissä. Pyykkipoika sai iltaraivarinsa, jotka onneksi sittemmin ovat loppuneet, parina iltana, mutta niistä selvittiin sylittelemällä ja hyssyttelemällä. Viikon aikana opimme viihtymään sylissä selkä menosuuntaan päin, köröttelemään pystyasennossa istuvan äidin polvien välissä sekä viettämään huomattavasti pidempiä ja itkuttomampia aikoja vatsallaan. Opin mielestäni tulkitsemaan ja lukemaan poikani eleitä, ilmeitä ja itkuja paremmin.
Kun meillä oli tiistaina joogaa, keskiviikkona lounastusta, perjantaina hierontakurssi, viikolla ei tekemisen puute päässyt yllättämään. Torstaina meillä oli sovittua menoa, mutta peruin sen hyvissä ajoin, sillä tuntui, että halusimme ottaa koko päivän iisisti ja lepuutella. Niinpä hengailimme kotosalla, Pyykkipoika makuutteli kainalossani ja rintani päällä, tissitteli taajaan, nukahteli, ykisi ja hymyili. Itse puolestani lueskelin romaania (luksusta!) ja katsoin elokuvaa. Kertonee varmaankin jotain nykypäivästä, että illalla podin jo niin huonoa omaatuntoa laiskuudestani, että soitin isäni meille kaitsemaan Poikaa pariksi tunniksi päästäkseni joogaan. Kun pappa sitten saapui, en jaksanutkaan lähteä vesisateeseen köpöttelemään. Päädyimme syömään suklaakeksejä, katselemaan kuvia tietokoneelta ja juttelemaan Pyykkiksestä pojan tuhistessa tyytyväisenä pappansa olkaa vasten. Paras päätös päivälle!
Viikko päättyi ihanasti, kun perhettään ikävöivä Pallo palasi kotiin. Poika oli kuulemma kasvanut hurjasti ja muuttunut paljon. Pyykkis sulatti isänsä sydämen täysin jokelluksillaan ja hihkuvilla hymyillään.
Painiskelen tällä hetkellä ajankäytöllisten ongelmien parissa ja olo on sen vuoksi aika kurja. Haluan olla mahdollisimman tiiviisti pojan kanssa hänen ollessa niin pieni ja avuton, täysin riippuvainen vanhemmistaan, ja kuitenkin olen monessa mukana: kouluttaudun, johon liittyy erinäistä harjoittelua - tai tulisi liittyä -, järkkäilen kaikkea häppeninkiä ja harrastan pojan kanssa. Tilanne tekee minut lyhytpinnaiseksi. Pyykkipoika ei onneksi ole kohteena tai kärsi tästä, mutta Pallo valitettavasti joutuu ottamaan vastaan kohtuuttoman määrän paskaa. Toivon voivani korjata tilanteen pian.
maanantai 31. tammikuuta 2011
Mininimijuhla
Vain perhe ja kummit olivat paikalla, kun Pyykkipoikamme sai nimensä - kolme, joista etunimi meillä kaikilla on ollut käytössä jo parin päivän ikäisestä asti. Kauniissa, Museoviraston suojelemassa jonkun helsinkiläisperheen entisessä hulppeassa olkkarissa mutustimme cateringin taiten valmistamat piiraat, rieskarullat, nimellä ja lumihiutaleilla koristetun marenkitäytekakun sekä vaatimattoman näköisiä mutta ah, niin, suklaissen makeita pikkuleipiä.
Askartelin Sinellistä ostamistani mulperipaperista, kartongista ja erinäisistä koristehöysteistä kummeille, tai kummituksille, kummituskirjat. Nimiäislahjaksi pyysimme kummi- ja muun lusikkakrääsän sijaan silkkaa tuohta, mutta nimettyyn tarkoitukseen: Kukkapuron lasten keinutuoliin, jonka hän suunnitteli tyttärelleen vuonna 1959. Ajattelimme, että tällainen kaunis käyttötavara toimii oivana muistona tästä tärkeästä päivästä. Klassikkotuote on ajaton ja toivottavasti periytyy Pyykkipojalta hänen omille lapsilleen.
Tilaisuus oli vapaamuotoinen ja rento, hyvin näköisemme. Aluksi toivotimme kaikki tervetulleiksi ja esittelimme kaiki vieraat. Sitten paljastimme pojan nimen ja kohotimme hänen kunniakseen maljan kuohuvaa. Loppuaika olikin puheita, vapaata seurustelua, vauvan ihastelua ja valokuvaamista.
Pyykkipoika sai toiselta kummitukseltaan lisäksi aivan ihanan lahjan: tähtikartan pojan täsmällisestä syntymähetkestä. Kartta ja siihen liittyvä "ennustus" on analyyseineen poikamme vahvuuksista, luonteenpiirteistä ja haasteista sekä meidän vanhempien roolista hänen elämässään todella kiinnostava. On hauskaa palata siihen pojan varttuessa.
Poika, tänään tasan 9 viikkoa, jokeltaa, nauraa, sätkii ja seurustelee. Erityisesti hän pitää Matkustan ympäri maailmaa -laulusta, Liisa-vauvasta, hymynaamahelistimestä, tissistä, jalkapohjiin puhaltamisesta sekä jalkojen hieronnasta. Osteopaatti sanoi häntä tänään tyytyväiseksi ja kiltiksi vauvaksi. Ja paatti on oikeassa.
Tässä kuva nimiäiskutsusta.
Askartelin Sinellistä ostamistani mulperipaperista, kartongista ja erinäisistä koristehöysteistä kummeille, tai kummituksille, kummituskirjat. Nimiäislahjaksi pyysimme kummi- ja muun lusikkakrääsän sijaan silkkaa tuohta, mutta nimettyyn tarkoitukseen: Kukkapuron lasten keinutuoliin, jonka hän suunnitteli tyttärelleen vuonna 1959. Ajattelimme, että tällainen kaunis käyttötavara toimii oivana muistona tästä tärkeästä päivästä. Klassikkotuote on ajaton ja toivottavasti periytyy Pyykkipojalta hänen omille lapsilleen.
Tilaisuus oli vapaamuotoinen ja rento, hyvin näköisemme. Aluksi toivotimme kaikki tervetulleiksi ja esittelimme kaiki vieraat. Sitten paljastimme pojan nimen ja kohotimme hänen kunniakseen maljan kuohuvaa. Loppuaika olikin puheita, vapaata seurustelua, vauvan ihastelua ja valokuvaamista.
Pyykkipoika sai toiselta kummitukseltaan lisäksi aivan ihanan lahjan: tähtikartan pojan täsmällisestä syntymähetkestä. Kartta ja siihen liittyvä "ennustus" on analyyseineen poikamme vahvuuksista, luonteenpiirteistä ja haasteista sekä meidän vanhempien roolista hänen elämässään todella kiinnostava. On hauskaa palata siihen pojan varttuessa.
Poika, tänään tasan 9 viikkoa, jokeltaa, nauraa, sätkii ja seurustelee. Erityisesti hän pitää Matkustan ympäri maailmaa -laulusta, Liisa-vauvasta, hymynaamahelistimestä, tissistä, jalkapohjiin puhaltamisesta sekä jalkojen hieronnasta. Osteopaatti sanoi häntä tänään tyytyväiseksi ja kiltiksi vauvaksi. Ja paatti on oikeassa.
Tässä kuva nimiäiskutsusta.
tiistai 18. tammikuuta 2011
Kaksin
Maanantaina koitti se hetki, että Pallon oli palattava isyys- ja muilta lomiltaan töihin. Pyykkipojan kanssa viettelemme siis päivät kaksin. Toistaiseksi, ja vielä seuraavat pari viikkoa, aikaa panikoitumiselle ei ole ollut. Päivät täyttyvät tehokkaasti ruokailulla, vaipanvaihdolla, vauvahieronnalla, äiti-vauvajoogalla, perhekahvilalla, pikkutöillä (Pyykkipoika seuraa kantoliinassa mukana) ja satunnaisella kahvittelulla ja lounastelulla. Itse asiassa aikaa opiskelulle tai liikunnalle kärryttelyn lisäksi ei ole liiemmin löytynyt. Ehkä rutiini tästä vielä muototutuu. Toivottavasti, sillä koulun rästitehtävien pino vain kasvaa...
Pyykkipoika on kasvaessaan osoittautunut varsinaiseksi hurmuriksi leveine hymyineen. Poika nukkuu yhä lyhyempiä päikkäreitä ja haluaa yhä enemmän seurustella. Toistaiseksi poika katselee mielellään lamppuja ja laajoja väripintoja, mutta yhä enemmän hän kaipaa viihdytystä leluilla sekä äidin hölmöillä ilmeillä ja äänillä.
Vatsakivut (koputan puuta) ovat helpottaneet, luullakseni KuplaStopin lopetuksen ja vauvahierontaa sekä vyöhyketerapiaa yhdistelevän hieronnan aloittamisen ansiosta. Poika rakastaa hierontaa ja kosketusta, ja suorastaan kujertaa, kun sivelen jalkapohjien vatsavyöhykkeitä ja hieron ranteita. Tulevan osteopaattikäynnin pitäisi vielä rentouttaa kaveria entisestään, joten luulenpa, että hyvällä tiellä ollaan. Eilisessä lastenlääkärin tarkastuksessa, joka oli ensimmäinen sitten laitokselta lähdön, todettiin "komea poika". Seitsemän viikon ikäisenä komistuksemme on 55 cm ja 4670g.
Vauva-äitijoogassa poika tapaa muita vauvoja - joogaaminen, varsinkin äidin, on sivuseikka. Perhekahvilassa samoin, plus tapaan itse naapuruston äitejä, joiden kanssa tulee keväällä ja kesällä varmasti kulutettua asvalttia ja myöhemmin puistonpenkkiä. Lisäksi olen sotkeutunut mukaan järjestämään toimintaa lapsille, mikä pitää sekä äidin että Pyykkipojan kiireisenä. Pian aloitan oman lopputyöni joogaohjaamisessa, mikä pitää sisällään joogan ohjaamista ryhmälle ihmisiä, joilla ei ole joogataustaa. Pyykkipoika saa onneksi osallistua tähänkin, eikä hoitajia tarvita.
Sen puoleen en huomaa olevani kovinkaan mustasukkainen Pyykkipojasta. Luotan ja uskon, että ihmiset osaavat häntä käsitellä ja pitää tyytyväisenä. Helppoahan se on, kunhan on maitoa, vaippa ja vahvat käsivarret.
Pyykkipoika on kasvaessaan osoittautunut varsinaiseksi hurmuriksi leveine hymyineen. Poika nukkuu yhä lyhyempiä päikkäreitä ja haluaa yhä enemmän seurustella. Toistaiseksi poika katselee mielellään lamppuja ja laajoja väripintoja, mutta yhä enemmän hän kaipaa viihdytystä leluilla sekä äidin hölmöillä ilmeillä ja äänillä.
Vatsakivut (koputan puuta) ovat helpottaneet, luullakseni KuplaStopin lopetuksen ja vauvahierontaa sekä vyöhyketerapiaa yhdistelevän hieronnan aloittamisen ansiosta. Poika rakastaa hierontaa ja kosketusta, ja suorastaan kujertaa, kun sivelen jalkapohjien vatsavyöhykkeitä ja hieron ranteita. Tulevan osteopaattikäynnin pitäisi vielä rentouttaa kaveria entisestään, joten luulenpa, että hyvällä tiellä ollaan. Eilisessä lastenlääkärin tarkastuksessa, joka oli ensimmäinen sitten laitokselta lähdön, todettiin "komea poika". Seitsemän viikon ikäisenä komistuksemme on 55 cm ja 4670g.
Vauva-äitijoogassa poika tapaa muita vauvoja - joogaaminen, varsinkin äidin, on sivuseikka. Perhekahvilassa samoin, plus tapaan itse naapuruston äitejä, joiden kanssa tulee keväällä ja kesällä varmasti kulutettua asvalttia ja myöhemmin puistonpenkkiä. Lisäksi olen sotkeutunut mukaan järjestämään toimintaa lapsille, mikä pitää sekä äidin että Pyykkipojan kiireisenä. Pian aloitan oman lopputyöni joogaohjaamisessa, mikä pitää sisällään joogan ohjaamista ryhmälle ihmisiä, joilla ei ole joogataustaa. Pyykkipoika saa onneksi osallistua tähänkin, eikä hoitajia tarvita.
Sen puoleen en huomaa olevani kovinkaan mustasukkainen Pyykkipojasta. Luotan ja uskon, että ihmiset osaavat häntä käsitellä ja pitää tyytyväisenä. Helppoahan se on, kunhan on maitoa, vaippa ja vahvat käsivarret.
keskiviikko 5. tammikuuta 2011
Vauva-arki ja tuleva juhla
Pyykkipojan leuka ja posket ovat sen verran pullakat, että huoli siitä saako vauva riittävästi maitoa ei vielä ole päässyt yllättämään. Lähinnä mietin rinnalla ykisevää poikaani hellästi katsellessa, että mihin vatsaan poika maitoa oikein imee.
Painon noustessa ja rasvavarainnon kertyessä vauvalle muodostuu poimuja mitä ihmeellisempiin paikkoihin. Kaula- ja nivuspoimut ovat ihan perussettiä, mutta tänään putsasin kostutetulla harsolla ensi kerran Pyykkipojan kainalopoimut, joihin oli kertynyt nukkaa. Kaula- ja niskapoimuista sen verran, että meillä pojan kylvetys- (joka muuten oli aluksi hauskaa mutta muuttui sittemmin hieman pelottavaksi) ja suihkussakäyntivälit (äidin kanssa suihkuttelu on Pyykkipojasta erittäin mukavaa ja hän myös kertoo sen ykisemällä äitiin suihkun alla tarrautuneena tyytyväisen tohkeissaan) määrittyvät sen mukaan kuinka paljon poimut tuoksahtavat pulautukselle. Pallo sanoo koko vauvan tuoksuvan jatkuvasti happamalle maidolle. Voiko vauvantuoksua - oli se sitten vaikka yhdistelmä kakkaa, pulautusta ja maitoa - parempaa tuoksua ollakaan! Ainoa vertailukelpoinen tuoksu on ehkä koiranpennun tuoksu.
Pyykkipoika on nyt jouluviikolta asti kärsinyt vatsakivuista. Ne tulevat ja menevät vuorokaudenajasta, syöntivälistä tai -määrästä riippumatta. Toisinaan poika on hotkimistuulella, jolloin hän pulputtaa ilmaa vatsaansa enemmän kuin yleensä ja silloin kivut yltyvät. Joskus ne ovat niin kovia, että ukkeli lopettaa syömisen ja kaiken tissittelynkin tykkänään. Mikään asento, syli tai kieputus ei auta, tutti hieman helpottaa ja saa ajatukset muualle. Vatsavaivojen myötä olemme alkaneet nukuttaa poikaa enemmän selällään. Kylkiasennossa poika saattaa käkistä, vänistä ja ölähdellä tunninkin syömisen lopettamisen jälkeen - myös öisin.
Päiväunet ovat tällä hetkellä minimissä. Pyykkipoika nukkuu ajan, jonka hän ulkoilee tai on vaunuissa, mikä yleensä tarkoittaa kahden tai kolmen tunnin nokosia. Muuten päivällä riittävät tunnin torkut syöttöjen välissä; poika syö edelleen kolmen tunnin välein (öisin voi mennä viisikin - unelma!), joten maitobaarin emännän on ollut aika helppo ennakoida tuleva happy-hour. Syöttöjen välissä ehtiikin laskuttaa, maksaa laskuja, tehdä ruokaa, ripustaa vaippapyykin, ladata koneeseen harsopyykin, lukea Hesarin lopusta kulttuurisivuille asti, tsekata meilit ja muuta lyhytjänteistä.
Nimiäiset pakkaavat päälle kuun loppupuolella. Päädyimme pitämään ne hyvin suppeina: paikalle kutsutaan perheet ja kummituskummit. Olisi ollut kiva järjestää oikein kunnon bakkanaalit, mutta ehkä sitten, kun juhlakalukin ymmärtää olevansa päätähti. Ja kieltämättä säästyvät pennoset ohjataan mieluusti kesän virkistys- ja matkailukassaamme. Olemme suunnitelleet nimiäisiä jo tovin, mutta pitopaikka varmistui vasta eilen. Kotimme on niin ahdas, ettei se tullut kyseeseen. Isovanhempien kodit olisivat olleet ehkä vaihtoehto, mutta kun meitä kuitenkin on 16 ja juhlakalu, päädyimme etsimään tilan muualta. Pyysin useista paikoista tarjouksia ja täytyy sanoa, että suurtakaan hajontaa ei ollut, kun puhutaan tilavuokrista Helsingin alueella ja aika perustarjottavista käsittäen kakkukahvit ja suolaiset palat. Palaan nimiäisasiaan lähempänä.
Kutsukorttien valmistus jatkuu nyrkkipajassamme huomenna (hups, tänään, kun tiuku takoo jo ties mitä), kun tulostimeen on hankittu uudet musteet valokuvien tulostamista varten..
Painon noustessa ja rasvavarainnon kertyessä vauvalle muodostuu poimuja mitä ihmeellisempiin paikkoihin. Kaula- ja nivuspoimut ovat ihan perussettiä, mutta tänään putsasin kostutetulla harsolla ensi kerran Pyykkipojan kainalopoimut, joihin oli kertynyt nukkaa. Kaula- ja niskapoimuista sen verran, että meillä pojan kylvetys- (joka muuten oli aluksi hauskaa mutta muuttui sittemmin hieman pelottavaksi) ja suihkussakäyntivälit (äidin kanssa suihkuttelu on Pyykkipojasta erittäin mukavaa ja hän myös kertoo sen ykisemällä äitiin suihkun alla tarrautuneena tyytyväisen tohkeissaan) määrittyvät sen mukaan kuinka paljon poimut tuoksahtavat pulautukselle. Pallo sanoo koko vauvan tuoksuvan jatkuvasti happamalle maidolle. Voiko vauvantuoksua - oli se sitten vaikka yhdistelmä kakkaa, pulautusta ja maitoa - parempaa tuoksua ollakaan! Ainoa vertailukelpoinen tuoksu on ehkä koiranpennun tuoksu.
Pyykkipoika on nyt jouluviikolta asti kärsinyt vatsakivuista. Ne tulevat ja menevät vuorokaudenajasta, syöntivälistä tai -määrästä riippumatta. Toisinaan poika on hotkimistuulella, jolloin hän pulputtaa ilmaa vatsaansa enemmän kuin yleensä ja silloin kivut yltyvät. Joskus ne ovat niin kovia, että ukkeli lopettaa syömisen ja kaiken tissittelynkin tykkänään. Mikään asento, syli tai kieputus ei auta, tutti hieman helpottaa ja saa ajatukset muualle. Vatsavaivojen myötä olemme alkaneet nukuttaa poikaa enemmän selällään. Kylkiasennossa poika saattaa käkistä, vänistä ja ölähdellä tunninkin syömisen lopettamisen jälkeen - myös öisin.
Päiväunet ovat tällä hetkellä minimissä. Pyykkipoika nukkuu ajan, jonka hän ulkoilee tai on vaunuissa, mikä yleensä tarkoittaa kahden tai kolmen tunnin nokosia. Muuten päivällä riittävät tunnin torkut syöttöjen välissä; poika syö edelleen kolmen tunnin välein (öisin voi mennä viisikin - unelma!), joten maitobaarin emännän on ollut aika helppo ennakoida tuleva happy-hour. Syöttöjen välissä ehtiikin laskuttaa, maksaa laskuja, tehdä ruokaa, ripustaa vaippapyykin, ladata koneeseen harsopyykin, lukea Hesarin lopusta kulttuurisivuille asti, tsekata meilit ja muuta lyhytjänteistä.
Nimiäiset pakkaavat päälle kuun loppupuolella. Päädyimme pitämään ne hyvin suppeina: paikalle kutsutaan perheet ja kummituskummit. Olisi ollut kiva järjestää oikein kunnon bakkanaalit, mutta ehkä sitten, kun juhlakalukin ymmärtää olevansa päätähti. Ja kieltämättä säästyvät pennoset ohjataan mieluusti kesän virkistys- ja matkailukassaamme. Olemme suunnitelleet nimiäisiä jo tovin, mutta pitopaikka varmistui vasta eilen. Kotimme on niin ahdas, ettei se tullut kyseeseen. Isovanhempien kodit olisivat olleet ehkä vaihtoehto, mutta kun meitä kuitenkin on 16 ja juhlakalu, päädyimme etsimään tilan muualta. Pyysin useista paikoista tarjouksia ja täytyy sanoa, että suurtakaan hajontaa ei ollut, kun puhutaan tilavuokrista Helsingin alueella ja aika perustarjottavista käsittäen kakkukahvit ja suolaiset palat. Palaan nimiäisasiaan lähempänä.
Kutsukorttien valmistus jatkuu nyrkkipajassamme huomenna (hups, tänään, kun tiuku takoo jo ties mitä), kun tulostimeen on hankittu uudet musteet valokuvien tulostamista varten..
torstai 30. joulukuuta 2010
Vuoden viimeinen
Olkoon tämä vuoden 2010 viimeinen blogipostaus. Miten tätä pian päättyvää vuotta voisi sanoin kuvata? Ihmeellinen, haasteellinen, kiinnostava, pelottava. Siihen on mahtunut niin ihania töitä kuin ihania tapahtumia yksityiselämässä. Jos ajan voisi pysäyttää, se saisi puolestani pysähtyä jokuseksi toviksi tähän vuoteen. Tosin uskon, ja toivon, että ensi vuodesta tulee tätä päättyvääkin upeampi.
Poikamme ensimmäinen joulu sujui sopivan sekasortoisissa merkeissä isovanhempien luona. Paikalla oli koko granny-osasto, joten pojan ei tarvinnut viltillä köllötellä; syli oli aina lämmin ja valmiina nukuttamaan pikkuisen uneen. Aattona suoritimme - pakko myöntää, vaikka aina yritän ajatella, ettei jouluun kuulu suorittamista - perinteiset saunomis- ja hautausmaallakäyntirituaalit, söimme pitkään ja hartaasti sekä kahvittelimme vähintään yhtä pitkään ja hartaasti. Nukkumassa olimme vasta puoli kolme. Joulupukki ei pakkasen takia päässyt paikalle, mutta tonttu oli jättänyt lahjoja kuusen alle. Poika, joka autuaana nukkui isovanhempiensa hommaamassa matkasängyssä, kääräisi tietenkin ansaitusti suurimman lahjapotin; kolmen viikon elinaikanaan hän on ehtinyt olla vain ja ainoastaan kiltti. Paketeista paljastui hieno mobile katseltavaksi, Manducan reppu, pyyhkeitä, haalareita useammatkin, vaatetta, Myyrä- ja Barbapapa-pehmot ja paljon muuta.
Kaikkein nautinnollisimpia joulun päiviä olivat minusta ne aattoa seuraavat, kun suorittaminen lopulta oli takana päin ja saatoimme vain relata perheen kesken. Pojan yninästä ja ilmeistä päätellen hän oli samaa mieltä.
Arkeen päästyä (Mihin arkeen? Elämämme näin äitiys- ja isyyslomalalla on yhtä pitkää lauantaita.) oli aika taas käydä tassuttelemassa heijasteita ja kellahtamassa vaa'alle neuvolantädin tykönä. Pojan kuukausipäivän kunniaksi vaaka näyttikin tasan 4 000 grammaa. Pituudeltaan pötkylämme on 53 cm. Pipon ympärys eli järki on sekin kasvanut 37,5 senttiin. Poika näyttäisi saavan viikossa noin 300 g painoa, mikä on neuvolantädin mukaan oikein hyvä tahti.
Poika alkoi hieman ennen joulua itkeskellä ja vänistä, minkä uskomme aiheutuvan vatsan kipristelystä. Toivottavasti suolisto kehittyy nopsaan ja saisimme jättää tämän vaiheen taakse. Neuvolantäti onneksi lohdutti meitä, että vauva kyllä huomaa meidän yrittävän auttaa häntä kaikin keinoin, vaikka kokisimmekin turhautumista, kun vauvan ei ole hyvä sylissä, polvella, rinnalla, vatsalla tai viltillä.
Elämme jännittäviä aikoja: ensimmäinen hymy on jo melkein poskessa. Tiedättehän sen VR:n tai HSL:n hullun mainostaulun, jossa on hymyilevä poika ja teksti: "Metromatka jätti Rikun poskeen muutakin kuin hymyn"? WTF?
No asiasta toiseen: tämän kummastuksen keskeltä toivotamme teille kaikille neljälle lukijallemme mitä riemukkainta uuttavuotta ja parhainta uuden vuoden 2011 alkua!
Poikamme ensimmäinen joulu sujui sopivan sekasortoisissa merkeissä isovanhempien luona. Paikalla oli koko granny-osasto, joten pojan ei tarvinnut viltillä köllötellä; syli oli aina lämmin ja valmiina nukuttamaan pikkuisen uneen. Aattona suoritimme - pakko myöntää, vaikka aina yritän ajatella, ettei jouluun kuulu suorittamista - perinteiset saunomis- ja hautausmaallakäyntirituaalit, söimme pitkään ja hartaasti sekä kahvittelimme vähintään yhtä pitkään ja hartaasti. Nukkumassa olimme vasta puoli kolme. Joulupukki ei pakkasen takia päässyt paikalle, mutta tonttu oli jättänyt lahjoja kuusen alle. Poika, joka autuaana nukkui isovanhempiensa hommaamassa matkasängyssä, kääräisi tietenkin ansaitusti suurimman lahjapotin; kolmen viikon elinaikanaan hän on ehtinyt olla vain ja ainoastaan kiltti. Paketeista paljastui hieno mobile katseltavaksi, Manducan reppu, pyyhkeitä, haalareita useammatkin, vaatetta, Myyrä- ja Barbapapa-pehmot ja paljon muuta.
Kaikkein nautinnollisimpia joulun päiviä olivat minusta ne aattoa seuraavat, kun suorittaminen lopulta oli takana päin ja saatoimme vain relata perheen kesken. Pojan yninästä ja ilmeistä päätellen hän oli samaa mieltä.
Arkeen päästyä (Mihin arkeen? Elämämme näin äitiys- ja isyyslomalalla on yhtä pitkää lauantaita.) oli aika taas käydä tassuttelemassa heijasteita ja kellahtamassa vaa'alle neuvolantädin tykönä. Pojan kuukausipäivän kunniaksi vaaka näyttikin tasan 4 000 grammaa. Pituudeltaan pötkylämme on 53 cm. Pipon ympärys eli järki on sekin kasvanut 37,5 senttiin. Poika näyttäisi saavan viikossa noin 300 g painoa, mikä on neuvolantädin mukaan oikein hyvä tahti.
Poika alkoi hieman ennen joulua itkeskellä ja vänistä, minkä uskomme aiheutuvan vatsan kipristelystä. Toivottavasti suolisto kehittyy nopsaan ja saisimme jättää tämän vaiheen taakse. Neuvolantäti onneksi lohdutti meitä, että vauva kyllä huomaa meidän yrittävän auttaa häntä kaikin keinoin, vaikka kokisimmekin turhautumista, kun vauvan ei ole hyvä sylissä, polvella, rinnalla, vatsalla tai viltillä.
Elämme jännittäviä aikoja: ensimmäinen hymy on jo melkein poskessa. Tiedättehän sen VR:n tai HSL:n hullun mainostaulun, jossa on hymyilevä poika ja teksti: "Metromatka jätti Rikun poskeen muutakin kuin hymyn"? WTF?
No asiasta toiseen: tämän kummastuksen keskeltä toivotamme teille kaikille neljälle lukijallemme mitä riemukkainta uuttavuotta ja parhainta uuden vuoden 2011 alkua!
keskiviikko 22. joulukuuta 2010
Ensimmäinen joulu on jo ovella
Aika rientää pientä miestä palvellessa, viihdyttäessä ja hoivatessa niin nopeasti, ettei ole tosikaan. Liiemmin on ole blogia ehtinyt ajatellakaan, mutta huono omatunto laiskasta päivittelystä ajoi minut nyt vauvan mentyä yöunilleen kirjoittamaan jotain.
En jaksa mennä kovin yksityiskohtaisesti syntymän jälkeisiin tapahtumiin - tiedättehän, jotkut asiat tuntuvat tosi kaukaisilta vaikka ne tapahtuivatkin juuri äsken. Mutta siis poikamme oli aluksi matalan verensokerin vuoksi vauvojen valvontaosastolla ja sen jälkeen - meidät ehdittiin jo kotiuttaakin välissä - kohoneen bilirubiiniarvon vuoksi yhden yön sinivalon alla. Loppu hyvin kaikki hyvin. Minutkin on todettu labranäytteiden perusteella täysin parantuneeksi rintatulehduksesta, joka muuten on ehkä kaikkein viheliäisin tauti, jonka olen ikuna kohdannut. Sen rinnalla kalpenevat virtsatietulehdukset ja jopa synnytyspoltot!
Ja varoituksen sana odottaville: älkää uskoko kätilöitä, kun ne kehottavat pumppaamaan rintamaitoa "parin tunnin välein, öisinkin, jotta maito saadaan nousemaan hyvin". Kyllä se sieltä nousee, ei kannata stressata. Itse elin käytännössä sähköpumpun vierellä, jatkuvasti toinen tissi kiinni masiinassa, ja ei siinä mitään, maitoa tuli jo tyyliin neljäntenä synnytyksen jälkeisenä päivänä 60ml per daisari, mutta siitähän se kierre vasta syntyikin. Sain olla koko ajan pumppaamassa, eikä lapsi edes syönyt niin paljon. Ja tästä aiheutuivat tiehyttukokset ja sitä kautta rintatulehdus. Eli jos annat pumpulle nännisi, se vie koko terveytesi. Beware.
Poika on aivan ihana! Muutama hetki tässä vauva-arjessa on minusta ylitse muiden. Aamusyötön jälkeen, yleensä klo 6-7 aikaan, kun otan pojan pinniksestä viereeni loppuyöksi nukkumaan, voisin vain tuijotella tuota pientä maailman kauneinta aarretta. Poika ilmehtii uneen vaipuessaan, ynisee, ähkii ja refleksihymyilee. Ja kun poika on iltasella juuri syönyt ja on silti virkeä ja sosiaalinen, on aivan ihana nuuskuttaa ja pusutella persikkaisia poskia sekä seurata pojan ihmetteleviä katseita. Ne hetket, jotka eivät ole aivan yhtä ihania, ovat sellaisia, joissa tunnen - ja Pallo varmasti yhtyy tähän - puhdasta neuvottomuutta; miksi se itkee, miksei se lopeta, sattuuko sitä, mikä sillä on?
Neuvolantädin mukaan poika on "erittäin jäntevä ja skarppi". Hän keskitti jo viikon ikäisenä katsettaan huomattavan tarkasti. Nyt kolmeviikkoisena hänen temperamenttinsa on voimistunut ja lapsemme onkin hyvin päättäväinen ja tinkimätön. Saa nähdä kuinka harmaaksi hiuksemme muuttuvat vesselin ansiosta tulevaisuudessa... Poika sai viikossa 300g lisää painoa, mikä helpotti meitä Pallon kanssa. Tissi siis riittää, eikä korviketta tarvitse antaa.
Hurjaa on se, kuinka nopeasti vauva kasvaa! Nyt jo osa 50-senttisistä vaatteista on armotta liian pieniä. Ja meidän silmissämme hoivaamme jo lasta, emme enää vauvaa.
Tässä silti kuva pikkiriikkisestä vastasyntyneestä sairaalassa, Mammalta saamansa Pupu Teppanan hellässä huomassa.
Toivotamme kaikille oikein rauhallista ja ihanaa joulua. Vietämme sen isovanhempien kanssa lapsuudenkodissani, säätiedotteiden mukaan lumen ja pakkasen keskellä.
En jaksa mennä kovin yksityiskohtaisesti syntymän jälkeisiin tapahtumiin - tiedättehän, jotkut asiat tuntuvat tosi kaukaisilta vaikka ne tapahtuivatkin juuri äsken. Mutta siis poikamme oli aluksi matalan verensokerin vuoksi vauvojen valvontaosastolla ja sen jälkeen - meidät ehdittiin jo kotiuttaakin välissä - kohoneen bilirubiiniarvon vuoksi yhden yön sinivalon alla. Loppu hyvin kaikki hyvin. Minutkin on todettu labranäytteiden perusteella täysin parantuneeksi rintatulehduksesta, joka muuten on ehkä kaikkein viheliäisin tauti, jonka olen ikuna kohdannut. Sen rinnalla kalpenevat virtsatietulehdukset ja jopa synnytyspoltot!
Ja varoituksen sana odottaville: älkää uskoko kätilöitä, kun ne kehottavat pumppaamaan rintamaitoa "parin tunnin välein, öisinkin, jotta maito saadaan nousemaan hyvin". Kyllä se sieltä nousee, ei kannata stressata. Itse elin käytännössä sähköpumpun vierellä, jatkuvasti toinen tissi kiinni masiinassa, ja ei siinä mitään, maitoa tuli jo tyyliin neljäntenä synnytyksen jälkeisenä päivänä 60ml per daisari, mutta siitähän se kierre vasta syntyikin. Sain olla koko ajan pumppaamassa, eikä lapsi edes syönyt niin paljon. Ja tästä aiheutuivat tiehyttukokset ja sitä kautta rintatulehdus. Eli jos annat pumpulle nännisi, se vie koko terveytesi. Beware.
Poika on aivan ihana! Muutama hetki tässä vauva-arjessa on minusta ylitse muiden. Aamusyötön jälkeen, yleensä klo 6-7 aikaan, kun otan pojan pinniksestä viereeni loppuyöksi nukkumaan, voisin vain tuijotella tuota pientä maailman kauneinta aarretta. Poika ilmehtii uneen vaipuessaan, ynisee, ähkii ja refleksihymyilee. Ja kun poika on iltasella juuri syönyt ja on silti virkeä ja sosiaalinen, on aivan ihana nuuskuttaa ja pusutella persikkaisia poskia sekä seurata pojan ihmetteleviä katseita. Ne hetket, jotka eivät ole aivan yhtä ihania, ovat sellaisia, joissa tunnen - ja Pallo varmasti yhtyy tähän - puhdasta neuvottomuutta; miksi se itkee, miksei se lopeta, sattuuko sitä, mikä sillä on?
Neuvolantädin mukaan poika on "erittäin jäntevä ja skarppi". Hän keskitti jo viikon ikäisenä katsettaan huomattavan tarkasti. Nyt kolmeviikkoisena hänen temperamenttinsa on voimistunut ja lapsemme onkin hyvin päättäväinen ja tinkimätön. Saa nähdä kuinka harmaaksi hiuksemme muuttuvat vesselin ansiosta tulevaisuudessa... Poika sai viikossa 300g lisää painoa, mikä helpotti meitä Pallon kanssa. Tissi siis riittää, eikä korviketta tarvitse antaa.
Hurjaa on se, kuinka nopeasti vauva kasvaa! Nyt jo osa 50-senttisistä vaatteista on armotta liian pieniä. Ja meidän silmissämme hoivaamme jo lasta, emme enää vauvaa.
Tässä silti kuva pikkiriikkisestä vastasyntyneestä sairaalassa, Mammalta saamansa Pupu Teppanan hellässä huomassa.
Toivotamme kaikille oikein rauhallista ja ihanaa joulua. Vietämme sen isovanhempien kanssa lapsuudenkodissani, säätiedotteiden mukaan lumen ja pakkasen keskellä.
perjantai 17. joulukuuta 2010
Poika tuli maailmaan
Viimein tarinaa pakkasmaanantai-iltaan syntyneen poikamme viimeisistä hetkistä mahassani, ja samalla hänen elämänsä ensi hetkistä, eli synnytyskertomus, var så goda. Popparit tulelle!
Supistukset alkoivat maanantaiaamuna 4.30 vessassa käynnin jälkeen. Heti alusta asti niiden väli oli 3-7 minuuttia, kesto puolen minuutin korvilla. Yritin aluksi nukkua ja hengitellä supistukset läpi, mutta melko pian vaakatasossa oleilu alkoi tuntua mahdottomalta. Siispä ylös. Mitä tekisin? Hiukset olisi pestävä aamulla kuitenkin neuvolakäyntiä varten ja kai puhtaalla tukalla on kivempi synnyttääkin, jos tosi on kyseessä, pohdin, ja menin suihkuun viiden jälkeen. Suihkusta tullessa päätin nakuttaa jumppapallon päällä maanantaille aikatauluttamani pari työjuttua valmiiksi, jotta saisin ne eteenpäin tilaajalle, “jos lähtö tulee”.
Pallo pyöri puoliunessa sängyssä ja vakavasti arvoimme vielä senkin jälkeen, kun olin soittanut Naistenklinikalle klo 8, kannattaisiko Pallon lähteä töihin, josta hänet sitten nopsaan saisin hälyytettyä paikalle, jos supistukset eivät menisikään ohi. Jotenkin ajattelin, että tämä on menoa, koska yöllisiä supistuksia tahi säännöllisiä harkkareitakaan minulla ei raskauden aikana aiemmin ollut ollut. Klinikaltakin kehottivat pysymään kotosalla ja tarkkailemaan sunnuntain aikana rauhoittuneen kääpiön liikkeitä ja limaista verenvuotoa. Tilaa oli hyvin ja toivottivat meidät kyllä tervetulleiksi, kun en kotona enää kykenisi olemaan.
Aamupäivä kului suihkun alla puhisten (nojailin seinään samalla kun suihku oli suunnattu ristiselkään – poltot todella tuntuivat selässä), etunojassa milloin pöytää, tuolinselkää ja pesukonetta vasten hengitellessä ja lyhyillä uniyritelmillä; onnistuin jopa nukahtamaan noin 7 minuutiksi, kun supistusten tauko sen antoi myöten.
Pallokin sisäisti aamupäivän aikana, että eivät supistukset olleet laantumassa. Kuvasimme pari viimeistä fotoa kääpiöstä vielä sisällä yksiössään. Aamupäivällä Pallo kiinnitteli alaselkääni TENSin elektrodit ja pääsin kokeilemaan TENSin suomaa kivunlievitystä. Laite auttoi, mutta aika vähän. Käytin sitä tosin todella pienellä teholla, suurempi surina alkoi nopeasti hermostuttamaan.
Kolmen jälkeen iltapäivällä tilasimme taksin kohti klinikkaa. Onnenkantamoisena kutsun kuittasi tilataksi, jossa pystyin hieman pikkuautoa paremmin – luullakseni – istumaan. Supistukset tulivat jo tiheämmin, tuntui, että taksissa tosi tiheästi. Kotoa lähtiessä väli oli kuitenkin ollut se kolme minuuttia ja kesto edelleenkin sen puolesta minuutista korkeintaan 50 sekuntiin. Kuski luuli, että synnytän siihen paikkaan ja huolestui kotteronsa verhoilusta: “Ihan pari minuuttia menee vielä”, ja suditimme vasta Manskua Rokki-Mäkin ohi. Teki mieli huikata, että haista paska, menee ainakin viisi.
Klinikalla menimme kätilön ja harjoittelijan kera käyrille ja sisätutkimukseen. Lähtörytäkässä olimme unohtaneet synnytystoivelistan kotiin. Ihana henkilökunta antoi Pallon etsiä meileistään kyseisen listan ja sai sen printattua kätilön luettavaksi. Kaikki toiveeni olivat kuulemma täysin järkeviä ja toteutettavissa. Tosin oksitosiinitippa on vakio epiduraalin jälkeen, jos kalvojen puhkaisu ei auta. Nyökyttelin, että oolrait, voin elää tämän asian kanssa. Kätilö jutteli, että hänestä vaikuttaisi minua seurattuaan, että tosi olisi kyseessä. Kunhan ei vain tarvitse kotiin takaisin lähteä, vaikersin. Sisätutkimuksessa paljastui, että olin jo viisi senttiä auki. Kehuivat kuinka pitkään olin sinnitellyt kotona. Klinikalla oli todella hiljaista ja pyysin oitis ammehuonetta, jonka saimme.
Vaihdoin vaatteet ja menimme ammehuoneeseen. Kätilö laski veden oitis ammeeseen ja pääsin sinne heti. Pallo ruokki minua päärynällä ammeen laidalla. Ammeessa tuntui hyvälle, tosin jos kenotin siellä selälläni, tuli supistuksen aikana kova kiire nousta ylös puhisemaan vasten laitaa. Jos taas olin jo valmiiksi polvistuneena laitaa vasten, supistus tuntui kipeämmältä ja mielestäni niitä tuli tiheämmin. Nousin Pallon avustuksella ammeesta kerran vessaan ja kerran sisätutkimusta varten – samalla Pallo vaihtoi vettä lämpimämpään. Avautuminen etenikin hyvin vedessä, olin parin tunnin ammeessa olon jälkeen noin seitsemän senttiä auki.
Kätilö suositteli minulle ilokaasua, mutten halunnut ottaa sitä. En myöskään akvarakkuloita. Epiduraali alkoi tuntua todella hyvältä idealta melko pian ja ehkä puoli kahdeksan aikaan anestesialääkäri laittoi kanyylin selkääni ja annos puudutetta oli tervetullut. Pallo lähti tässä välissä syömään ja jäin huoneeseen harjoittelijan kanssa. Jossain välissä puhkaistiin kalvot, ei kuitenkaan laitettu oksitosiinitippaa, sillä avautuminen eteni. Yritin nukkua, mutten saanut unta. Epiduraali ei tyystin vienyt kipua pois, mutta rentoutti selvästi. Vaikutus kesti tosin vain noin 45 minuuttia.
Olin ehkä kahdeksan ja puoli tai yhdeksän senttiä auki, kun kipu oli taas sietämätön. Olisin halunnut “puolikkaan annoksen” epiduraalia, mutta kätilö selitti, että sitä saa vain kokonaisen tai ei mitään. Tuumasimme tovin ja päädyimme siihen, että yhden annoksen aikana avaudun luultavasti täysin auki ja vauva laskeutuu rauhassa alas – kääpiö roikkui vielä jossain +2:ssa nollan ollessa ponnistusvalmius.
Epiduraalia lisättiin yhdeksän jälkeen ja kätilö sekä harjoittelija hyvästelivät ja tsemppasivat meitä lopetellessaan työvuoroaan klo 22. Kuulemma mallikkaasti siihen asti sujunut ensisynnytys. He ihmettelivät, kuinka hyvin pärjäsin ja hengittelin kivun kanssa. Kaksikko lähti antamaan tilanneselvitystä vuoroon tuleville. Jäimme Pallon kanssa huoneeseen kaksin. Olo oli taas rento, mutta ehdin jo sanoa ääneenkin, että voiko tämä mennä näin hyvin.
Taustaääneksi jäänyt vauvan sydänäänien piippaus rytmitti rauhallista, hyväntuulista keskusteluamme. Molemmat jotenkin rekisteröimme, että piipitys ei ollut aivan tasainen, vaan hidastui aina välillä ja nopeutui sitten taas. Yhtäkkiä sisään ampaisi vuoroon tuleva kätilö ja joku toinen nainen ihmettelemään vauvan sydänääniä. Minut komennettiin kontalleen ja joku työnsi vauvaa päästä takaisin kohtuun päin – sydänäänten heikkeneminen voi olla merkki stressistä, jos vauva on esim. jäänyt jumiin synnytyskanavaan, samalla varmistetaan ettei napanuora ole vauvan kaulan ympärillä – ja minulle tyrkättiin maski ja käskettiin hengittää syvään happea. Sydänäänet palautuivät normaaleiksi ja sain käydä kyljelleni. Lääkäri tuli katsomaan tilannetta ja kuultuaan tilanneraportin kätilöltä lähti sanoen: “Seurataan tilannetta”. Taas sanoin Pallolle, että jotain pahaa karmaa tässä nyt kipataan niskaan. Kului minuutti ja huoneeseen tuli kolmas kätilö, joka sanoi, että lääkäriltä tuli käsky, ettei voida enää odottaa vaan ponnistaminen on aloitettava. Olin jo sen 10 senttiä auki, mutta vauva +1:ssä eli ei asemissa. Kätilöt kehottivat silti ponnistamaan, tosin henkeä pidättämällä eikä toivomallani tavalla uloshengittämällä, koska kiire oli kova. Ponnistin ehkä kolmesti ja vauva tulikin alaspäin, muttei riittävän nopeasti. Syke poukkoili sen verran, että lääkärikin juoksi jo paikalle asentamaan imukupin vauvan päähän. Ponnistaessani hän veti, mutta vauva ei lähtenyt seuraamaan vetoa.
Sitten se olikin menoa. Hätäsektio, touhottivat kaikki. Pallo jätettiin saliin ja minua vietiin noin kuuden hoitsun toimesta käytäviä pitkin hissiin ja alas leikkaussaliin. “Juo toi”, joku tuuppasi mitallisen jotain nestettä käteeni hississä. Mitä lie. Salissa anestesialääkäri sanoi: “Kolme sekuntia, niin sä nukahdat.” Muistan miettineeni, että kuinka pitkä aika on kolme sekuntia. Että menikö se jo.
Heräsin kurkku hengitysputken karhistamana tyhjästä heräämöstä ja sanoin ensimmäiseksi hoitajalle, ettei tämä nyt mennyt ihan niin kuin Strömsössä. Heräsin kuulemma ennätysnopsaan (noin 45 minuutin kuluttua nukuttamisesta) ja verta olin vuotanut vain mitättömän desin istukan ja muun sälän tultua ulos. Sopertelin jotain homeopaattisista valmisteista.
Kyselin heti vauvaa ja että onko kaikki hyvin. Hoitaja kertoi, että poikaa juuri punnitaan ja hoidetaan. Ja että isä ja poika tulevat kohtpian tervehtimään minua alas heräämöön. Ja voiko aika enää hitaammin kulua! Mutta lopulta sain pienen poikani syliini, ja se hetki ja tunne peittosivat kaiken viimeisten parin tunnin hurlumhein. Siinä se oli, pieni rusina, mailman söpöin lapsi! Ja vauvalla oli kaikki hyvin, se oli pääasia.
Odottavan aika oli taas pitkä, kun jouduin viettämään heräämössä vielä melkein tunnin ennen kuin minut kärrättiin Pallon ja pojan luo osastolta saamaamme perhehuoneeseen. Siinä aikaa tappaessani lähetin huuruisia viestejä vanhemmilleni ja ystävilleni, puhuin jopa huolestuneen äitini ja isäni kanssa puhelimessakin.
Pääsin vauvan luo likimain yhden aikaan yöllä. Oi sitä autuutta, kun kätilö auttoi vauvan mekkoni alle vasten rintaani ja nukuimme yhdessä – minä levottomasti vähemmän, vauva sikeästi tuhisten.
Kuuteen asti aamulle tätä autuutta kesti, kunnes pojan verensokerin todettiin olevan liian alhainen ja kaikkiaan viikon kestänyt kiirastulemme sokerien, bilirubiinin ja särkyjeni sekä tulehdusteni kanssa alkoi. Siitä lisää tuonnempana.
Loppukaneettina todettakoon, että vaikka en varsinaisesti kokenut kahta synnytystä, koska en ponnistanut vauvan päätä todenteolla pihalle, aika rankka kokemus tämä kaikkiaan on ollut. Missään vaiheessa en silti ole traumatisoitunut tai ollut totaalisen romuna tapahtuneesta. Asiat eivät aina mene kuten suunnittelee. Synnytyspelkooni palatakseni, sain kokemuksesta irti roimasti: kipukynnykseni onkin aika korkea, olen aika sinnikäs enkä mikään nyssy valittaja, osaan toimia kivun kanssa. Olisin koska tahansa täysin valmis ottamaan uusiksi, sektiolopetuksella tai ilman. Lääkäri lupasi minulle “kaiken kokemani jälkeen ilman muuta sektiopäätöksen, jos lisää lapsia on tulossa”, mutta en ole yhtään varma, että haluaisin suunnitellun sektion. Nyt ei liene ajankohtaista asiaa edes miettiä, mutta sanon kuitenkin, että synnytyskipu on kokemani mukaan hyvin hallittavissa. Huomattavasti tuskallisempi on maidonnousun aiheuttama kipu tisseissä! Miksei kukaan varoittanut siitä!
Nyt 18-päiväisen pojan äitinä tuo edellä kuvaamani tapahtumaketju tuntuu kovin kaukaiselta. Ilmeilemme, laulamme, ääntelemme, vaihdamme neniä, heijaamme, katselemme joulutähteä ja siitä seinään heijastuvia valoja, nukumme poski poskea vasten ja hämmästelemme joka päivä pojan uusia taitoja ja luonteenpiirteitä, yhdessä koko perhe. Olen lääkekuurien retuuttama, vähän väsynyt, stressaantunutkin, mutta superonnellinen.
Supistukset alkoivat maanantaiaamuna 4.30 vessassa käynnin jälkeen. Heti alusta asti niiden väli oli 3-7 minuuttia, kesto puolen minuutin korvilla. Yritin aluksi nukkua ja hengitellä supistukset läpi, mutta melko pian vaakatasossa oleilu alkoi tuntua mahdottomalta. Siispä ylös. Mitä tekisin? Hiukset olisi pestävä aamulla kuitenkin neuvolakäyntiä varten ja kai puhtaalla tukalla on kivempi synnyttääkin, jos tosi on kyseessä, pohdin, ja menin suihkuun viiden jälkeen. Suihkusta tullessa päätin nakuttaa jumppapallon päällä maanantaille aikatauluttamani pari työjuttua valmiiksi, jotta saisin ne eteenpäin tilaajalle, “jos lähtö tulee”.
Pallo pyöri puoliunessa sängyssä ja vakavasti arvoimme vielä senkin jälkeen, kun olin soittanut Naistenklinikalle klo 8, kannattaisiko Pallon lähteä töihin, josta hänet sitten nopsaan saisin hälyytettyä paikalle, jos supistukset eivät menisikään ohi. Jotenkin ajattelin, että tämä on menoa, koska yöllisiä supistuksia tahi säännöllisiä harkkareitakaan minulla ei raskauden aikana aiemmin ollut ollut. Klinikaltakin kehottivat pysymään kotosalla ja tarkkailemaan sunnuntain aikana rauhoittuneen kääpiön liikkeitä ja limaista verenvuotoa. Tilaa oli hyvin ja toivottivat meidät kyllä tervetulleiksi, kun en kotona enää kykenisi olemaan.
Aamupäivä kului suihkun alla puhisten (nojailin seinään samalla kun suihku oli suunnattu ristiselkään – poltot todella tuntuivat selässä), etunojassa milloin pöytää, tuolinselkää ja pesukonetta vasten hengitellessä ja lyhyillä uniyritelmillä; onnistuin jopa nukahtamaan noin 7 minuutiksi, kun supistusten tauko sen antoi myöten.
Pallokin sisäisti aamupäivän aikana, että eivät supistukset olleet laantumassa. Kuvasimme pari viimeistä fotoa kääpiöstä vielä sisällä yksiössään. Aamupäivällä Pallo kiinnitteli alaselkääni TENSin elektrodit ja pääsin kokeilemaan TENSin suomaa kivunlievitystä. Laite auttoi, mutta aika vähän. Käytin sitä tosin todella pienellä teholla, suurempi surina alkoi nopeasti hermostuttamaan.
Kolmen jälkeen iltapäivällä tilasimme taksin kohti klinikkaa. Onnenkantamoisena kutsun kuittasi tilataksi, jossa pystyin hieman pikkuautoa paremmin – luullakseni – istumaan. Supistukset tulivat jo tiheämmin, tuntui, että taksissa tosi tiheästi. Kotoa lähtiessä väli oli kuitenkin ollut se kolme minuuttia ja kesto edelleenkin sen puolesta minuutista korkeintaan 50 sekuntiin. Kuski luuli, että synnytän siihen paikkaan ja huolestui kotteronsa verhoilusta: “Ihan pari minuuttia menee vielä”, ja suditimme vasta Manskua Rokki-Mäkin ohi. Teki mieli huikata, että haista paska, menee ainakin viisi.
Klinikalla menimme kätilön ja harjoittelijan kera käyrille ja sisätutkimukseen. Lähtörytäkässä olimme unohtaneet synnytystoivelistan kotiin. Ihana henkilökunta antoi Pallon etsiä meileistään kyseisen listan ja sai sen printattua kätilön luettavaksi. Kaikki toiveeni olivat kuulemma täysin järkeviä ja toteutettavissa. Tosin oksitosiinitippa on vakio epiduraalin jälkeen, jos kalvojen puhkaisu ei auta. Nyökyttelin, että oolrait, voin elää tämän asian kanssa. Kätilö jutteli, että hänestä vaikuttaisi minua seurattuaan, että tosi olisi kyseessä. Kunhan ei vain tarvitse kotiin takaisin lähteä, vaikersin. Sisätutkimuksessa paljastui, että olin jo viisi senttiä auki. Kehuivat kuinka pitkään olin sinnitellyt kotona. Klinikalla oli todella hiljaista ja pyysin oitis ammehuonetta, jonka saimme.
Vaihdoin vaatteet ja menimme ammehuoneeseen. Kätilö laski veden oitis ammeeseen ja pääsin sinne heti. Pallo ruokki minua päärynällä ammeen laidalla. Ammeessa tuntui hyvälle, tosin jos kenotin siellä selälläni, tuli supistuksen aikana kova kiire nousta ylös puhisemaan vasten laitaa. Jos taas olin jo valmiiksi polvistuneena laitaa vasten, supistus tuntui kipeämmältä ja mielestäni niitä tuli tiheämmin. Nousin Pallon avustuksella ammeesta kerran vessaan ja kerran sisätutkimusta varten – samalla Pallo vaihtoi vettä lämpimämpään. Avautuminen etenikin hyvin vedessä, olin parin tunnin ammeessa olon jälkeen noin seitsemän senttiä auki.
Kätilö suositteli minulle ilokaasua, mutten halunnut ottaa sitä. En myöskään akvarakkuloita. Epiduraali alkoi tuntua todella hyvältä idealta melko pian ja ehkä puoli kahdeksan aikaan anestesialääkäri laittoi kanyylin selkääni ja annos puudutetta oli tervetullut. Pallo lähti tässä välissä syömään ja jäin huoneeseen harjoittelijan kanssa. Jossain välissä puhkaistiin kalvot, ei kuitenkaan laitettu oksitosiinitippaa, sillä avautuminen eteni. Yritin nukkua, mutten saanut unta. Epiduraali ei tyystin vienyt kipua pois, mutta rentoutti selvästi. Vaikutus kesti tosin vain noin 45 minuuttia.
Olin ehkä kahdeksan ja puoli tai yhdeksän senttiä auki, kun kipu oli taas sietämätön. Olisin halunnut “puolikkaan annoksen” epiduraalia, mutta kätilö selitti, että sitä saa vain kokonaisen tai ei mitään. Tuumasimme tovin ja päädyimme siihen, että yhden annoksen aikana avaudun luultavasti täysin auki ja vauva laskeutuu rauhassa alas – kääpiö roikkui vielä jossain +2:ssa nollan ollessa ponnistusvalmius.
Epiduraalia lisättiin yhdeksän jälkeen ja kätilö sekä harjoittelija hyvästelivät ja tsemppasivat meitä lopetellessaan työvuoroaan klo 22. Kuulemma mallikkaasti siihen asti sujunut ensisynnytys. He ihmettelivät, kuinka hyvin pärjäsin ja hengittelin kivun kanssa. Kaksikko lähti antamaan tilanneselvitystä vuoroon tuleville. Jäimme Pallon kanssa huoneeseen kaksin. Olo oli taas rento, mutta ehdin jo sanoa ääneenkin, että voiko tämä mennä näin hyvin.
Taustaääneksi jäänyt vauvan sydänäänien piippaus rytmitti rauhallista, hyväntuulista keskusteluamme. Molemmat jotenkin rekisteröimme, että piipitys ei ollut aivan tasainen, vaan hidastui aina välillä ja nopeutui sitten taas. Yhtäkkiä sisään ampaisi vuoroon tuleva kätilö ja joku toinen nainen ihmettelemään vauvan sydänääniä. Minut komennettiin kontalleen ja joku työnsi vauvaa päästä takaisin kohtuun päin – sydänäänten heikkeneminen voi olla merkki stressistä, jos vauva on esim. jäänyt jumiin synnytyskanavaan, samalla varmistetaan ettei napanuora ole vauvan kaulan ympärillä – ja minulle tyrkättiin maski ja käskettiin hengittää syvään happea. Sydänäänet palautuivät normaaleiksi ja sain käydä kyljelleni. Lääkäri tuli katsomaan tilannetta ja kuultuaan tilanneraportin kätilöltä lähti sanoen: “Seurataan tilannetta”. Taas sanoin Pallolle, että jotain pahaa karmaa tässä nyt kipataan niskaan. Kului minuutti ja huoneeseen tuli kolmas kätilö, joka sanoi, että lääkäriltä tuli käsky, ettei voida enää odottaa vaan ponnistaminen on aloitettava. Olin jo sen 10 senttiä auki, mutta vauva +1:ssä eli ei asemissa. Kätilöt kehottivat silti ponnistamaan, tosin henkeä pidättämällä eikä toivomallani tavalla uloshengittämällä, koska kiire oli kova. Ponnistin ehkä kolmesti ja vauva tulikin alaspäin, muttei riittävän nopeasti. Syke poukkoili sen verran, että lääkärikin juoksi jo paikalle asentamaan imukupin vauvan päähän. Ponnistaessani hän veti, mutta vauva ei lähtenyt seuraamaan vetoa.
Sitten se olikin menoa. Hätäsektio, touhottivat kaikki. Pallo jätettiin saliin ja minua vietiin noin kuuden hoitsun toimesta käytäviä pitkin hissiin ja alas leikkaussaliin. “Juo toi”, joku tuuppasi mitallisen jotain nestettä käteeni hississä. Mitä lie. Salissa anestesialääkäri sanoi: “Kolme sekuntia, niin sä nukahdat.” Muistan miettineeni, että kuinka pitkä aika on kolme sekuntia. Että menikö se jo.
Heräsin kurkku hengitysputken karhistamana tyhjästä heräämöstä ja sanoin ensimmäiseksi hoitajalle, ettei tämä nyt mennyt ihan niin kuin Strömsössä. Heräsin kuulemma ennätysnopsaan (noin 45 minuutin kuluttua nukuttamisesta) ja verta olin vuotanut vain mitättömän desin istukan ja muun sälän tultua ulos. Sopertelin jotain homeopaattisista valmisteista.
Kyselin heti vauvaa ja että onko kaikki hyvin. Hoitaja kertoi, että poikaa juuri punnitaan ja hoidetaan. Ja että isä ja poika tulevat kohtpian tervehtimään minua alas heräämöön. Ja voiko aika enää hitaammin kulua! Mutta lopulta sain pienen poikani syliini, ja se hetki ja tunne peittosivat kaiken viimeisten parin tunnin hurlumhein. Siinä se oli, pieni rusina, mailman söpöin lapsi! Ja vauvalla oli kaikki hyvin, se oli pääasia.
Odottavan aika oli taas pitkä, kun jouduin viettämään heräämössä vielä melkein tunnin ennen kuin minut kärrättiin Pallon ja pojan luo osastolta saamaamme perhehuoneeseen. Siinä aikaa tappaessani lähetin huuruisia viestejä vanhemmilleni ja ystävilleni, puhuin jopa huolestuneen äitini ja isäni kanssa puhelimessakin.
Pääsin vauvan luo likimain yhden aikaan yöllä. Oi sitä autuutta, kun kätilö auttoi vauvan mekkoni alle vasten rintaani ja nukuimme yhdessä – minä levottomasti vähemmän, vauva sikeästi tuhisten.
Kuuteen asti aamulle tätä autuutta kesti, kunnes pojan verensokerin todettiin olevan liian alhainen ja kaikkiaan viikon kestänyt kiirastulemme sokerien, bilirubiinin ja särkyjeni sekä tulehdusteni kanssa alkoi. Siitä lisää tuonnempana.
Loppukaneettina todettakoon, että vaikka en varsinaisesti kokenut kahta synnytystä, koska en ponnistanut vauvan päätä todenteolla pihalle, aika rankka kokemus tämä kaikkiaan on ollut. Missään vaiheessa en silti ole traumatisoitunut tai ollut totaalisen romuna tapahtuneesta. Asiat eivät aina mene kuten suunnittelee. Synnytyspelkooni palatakseni, sain kokemuksesta irti roimasti: kipukynnykseni onkin aika korkea, olen aika sinnikäs enkä mikään nyssy valittaja, osaan toimia kivun kanssa. Olisin koska tahansa täysin valmis ottamaan uusiksi, sektiolopetuksella tai ilman. Lääkäri lupasi minulle “kaiken kokemani jälkeen ilman muuta sektiopäätöksen, jos lisää lapsia on tulossa”, mutta en ole yhtään varma, että haluaisin suunnitellun sektion. Nyt ei liene ajankohtaista asiaa edes miettiä, mutta sanon kuitenkin, että synnytyskipu on kokemani mukaan hyvin hallittavissa. Huomattavasti tuskallisempi on maidonnousun aiheuttama kipu tisseissä! Miksei kukaan varoittanut siitä!
Nyt 18-päiväisen pojan äitinä tuo edellä kuvaamani tapahtumaketju tuntuu kovin kaukaiselta. Ilmeilemme, laulamme, ääntelemme, vaihdamme neniä, heijaamme, katselemme joulutähteä ja siitä seinään heijastuvia valoja, nukumme poski poskea vasten ja hämmästelemme joka päivä pojan uusia taitoja ja luonteenpiirteitä, yhdessä koko perhe. Olen lääkekuurien retuuttama, vähän väsynyt, stressaantunutkin, mutta superonnellinen.
keskiviikko 8. joulukuuta 2010
Hal ja iso rakkaus
Kotona ollaan! Tai siis olemme olleet jo kaikkiaan kolme yötä, mutta valitettavasti emme niitäkään yhteen menoon.
Ensimmäisen kotiyön jälkeen palattuamme sunnuntaiaamuna klinikalle vielä yhteen kontrolliverikokeeseen Pesupähkinä joutuikin jäämään pikku-ukon, eli tästä eteenpäin Pyykkipojan, kanssa osastolle vielä yhdeksi yöksi. Pyykkipoika nimittäin tarvitsi bilirubiinin takia valohoitoa. Onneksi yksi yö ja päivä riittivät normalisoimaan tilanteen, sillä takaisin ”kiven sisään” joutumisesta eivät nauttineet sen enempää Pesupähkinä kuin Pyykkipoikakaan.
Pähkinä palannee synnytykseen, hätäsektioon ja kaikkiin sen jälkeisiin tapahtumiin tarkemmin joutaessaan, mutta minä kommentoin "syntymäpäivän" tapahtumia nyt hieman isän näkövinkkelistä.
Synnytys käynnistyi siis tavallaan jo aamuyöllä ennen kello viittä supistusten muodossa. Elettiin maanantaita 29. marraskuuta, enkä ollut saanut jostain syystä yöllä unta ennen kello kolmea. Koska Pähkinä on voinut niin tavattoman hyvin läpi raskauden, en maanantain varhaisina tunteina osannut ottaa tilannetta myöskään sillä vakavuudella, millä näin jälkikäteen olisi tietenkin pitänyt. Olin jopa lähdössä töihin muutaman tunnin yöunista huolimatta, mutta lopulta tulin – onneksi – toisiin aatoksiin ja jäin Pähkinän tueksi kotiin.
Likimain 20 tuntia myöhemmin, siis noin kello 22.40 aikaan maanantai-iltana sain nimittäin Pyykkipojan ensimmäistä kertaa syliini. Pähkinä, äiti, oli vielä tuolloin heräämössä. Päivä oli todella pitkä, mutta kliseisesti on todettava, että lopussa kiitos seisoi. Tai ei se tietenkään seissyt, vaan makasi kapaloissa sylissäni ja killitti mykistynyttä isäänsä sameilla silmillään. Väsymyksestä huolimatta olin rauhallinen, onnellinen ja tavattoman ylpeä – sikäli mikäli kun mitään tuosta utuisesta hattarahetkestä muistan. Kaikkea tuota olen toki edelleen, myös väsynyt, siitä Pyykkipoika näkyy pitävän hyvän huolen.
Tavattoman ylpeä olen myös Pähkinästä joka suoriutui pitkästä ja taatusti raskaammasta urakasta enemmän kuin upeasti. Oleellisen kertonee se, että sektion jälkeen herättyään hän sai hoitajankin nauramaan hysteerisenä toteamalla ensimmäisiksi sanoikseen: Ei tainnut mennä ihan niin kuin Strömsössä.
Pyykkipojan starttivaikeudet eivät onneksi olleet mitään kohtalokasta sorttia vaan ennemminkin kovin tyypillistä hienosäätöä. Nyt opettelemme sitten jo kotona ihan tavalliseen vauva-arkeen, jota pikkupoika hallitsee kuin tekoäly Hal 9000 siinä kuuluisassa avaruusseikkailussa. Kun hän herää, me heräämme, kun hän haluaa syödä, me syötämme, kun hän nukkuu, mekin yritämme nukkua ja sitä rataa. Ja vaikken olisi nuorempana miehenä ikinä uskonutkaan, on tämä kaikki ihan uskomattoman hienoa!
Ensimmäisen kotiyön jälkeen palattuamme sunnuntaiaamuna klinikalle vielä yhteen kontrolliverikokeeseen Pesupähkinä joutuikin jäämään pikku-ukon, eli tästä eteenpäin Pyykkipojan, kanssa osastolle vielä yhdeksi yöksi. Pyykkipoika nimittäin tarvitsi bilirubiinin takia valohoitoa. Onneksi yksi yö ja päivä riittivät normalisoimaan tilanteen, sillä takaisin ”kiven sisään” joutumisesta eivät nauttineet sen enempää Pesupähkinä kuin Pyykkipoikakaan.
Pähkinä palannee synnytykseen, hätäsektioon ja kaikkiin sen jälkeisiin tapahtumiin tarkemmin joutaessaan, mutta minä kommentoin "syntymäpäivän" tapahtumia nyt hieman isän näkövinkkelistä.
Synnytys käynnistyi siis tavallaan jo aamuyöllä ennen kello viittä supistusten muodossa. Elettiin maanantaita 29. marraskuuta, enkä ollut saanut jostain syystä yöllä unta ennen kello kolmea. Koska Pähkinä on voinut niin tavattoman hyvin läpi raskauden, en maanantain varhaisina tunteina osannut ottaa tilannetta myöskään sillä vakavuudella, millä näin jälkikäteen olisi tietenkin pitänyt. Olin jopa lähdössä töihin muutaman tunnin yöunista huolimatta, mutta lopulta tulin – onneksi – toisiin aatoksiin ja jäin Pähkinän tueksi kotiin.
Likimain 20 tuntia myöhemmin, siis noin kello 22.40 aikaan maanantai-iltana sain nimittäin Pyykkipojan ensimmäistä kertaa syliini. Pähkinä, äiti, oli vielä tuolloin heräämössä. Päivä oli todella pitkä, mutta kliseisesti on todettava, että lopussa kiitos seisoi. Tai ei se tietenkään seissyt, vaan makasi kapaloissa sylissäni ja killitti mykistynyttä isäänsä sameilla silmillään. Väsymyksestä huolimatta olin rauhallinen, onnellinen ja tavattoman ylpeä – sikäli mikäli kun mitään tuosta utuisesta hattarahetkestä muistan. Kaikkea tuota olen toki edelleen, myös väsynyt, siitä Pyykkipoika näkyy pitävän hyvän huolen.
Tavattoman ylpeä olen myös Pähkinästä joka suoriutui pitkästä ja taatusti raskaammasta urakasta enemmän kuin upeasti. Oleellisen kertonee se, että sektion jälkeen herättyään hän sai hoitajankin nauramaan hysteerisenä toteamalla ensimmäisiksi sanoikseen: Ei tainnut mennä ihan niin kuin Strömsössä.
Pyykkipojan starttivaikeudet eivät onneksi olleet mitään kohtalokasta sorttia vaan ennemminkin kovin tyypillistä hienosäätöä. Nyt opettelemme sitten jo kotona ihan tavalliseen vauva-arkeen, jota pikkupoika hallitsee kuin tekoäly Hal 9000 siinä kuuluisassa avaruusseikkailussa. Kun hän herää, me heräämme, kun hän haluaa syödä, me syötämme, kun hän nukkuu, mekin yritämme nukkua ja sitä rataa. Ja vaikken olisi nuorempana miehenä ikinä uskonutkaan, on tämä kaikki ihan uskomattoman hienoa!
keskiviikko 1. joulukuuta 2010
Pakkaspoikamme
Pieni, 3020g ja 49cm, pakkaspoikamme saapui maailmaan maanantai-iltana, eli viimeisen postauksen tielle tässä on jääty.
Voimme koko perhe olosuhteisiin nähden hyvin. Vauva syntyi lopulta heikentyneiden sydänäänien vuoksi hätäsektiolla, mutta jaan koko stoorin teille, kunhan pääsemme vauva-arkeen ja ennen kaikkea pois sairaalasta. Vauva on nyt ollut vrk:n verensokerin vuoksi tarkkailussa; rakkaamme kulutti kaiken energiansa synnytysponnisteluissaan. Mutta ihana se on ja olen tällä hetkellä maailman onnellisimpien ihmisten joukossa - varmasti!Palaan kirjoittamaan lisää toiv pian! Klinikka kuittaa.
Voimme koko perhe olosuhteisiin nähden hyvin. Vauva syntyi lopulta heikentyneiden sydänäänien vuoksi hätäsektiolla, mutta jaan koko stoorin teille, kunhan pääsemme vauva-arkeen ja ennen kaikkea pois sairaalasta. Vauva on nyt ollut vrk:n verensokerin vuoksi tarkkailussa; rakkaamme kulutti kaiken energiansa synnytysponnisteluissaan. Mutta ihana se on ja olen tällä hetkellä maailman onnellisimpien ihmisten joukossa - varmasti!Palaan kirjoittamaan lisää toiv pian! Klinikka kuittaa.
maanantai 29. marraskuuta 2010
Joko mennään?
Olen seurannut pakkasmaanantain valkenemista 04.30 alkaen, jolloin supistukset alkoivat. Nyt kello on 08.20. Jokohan kääpiö olisi halukas näkemään maailman...
Tässä supistusten välissä joitakin "oireita" mahdollisesti lähestyvästä synnytyksestä (vieläkin olen varma, että supistukset pikapuoliin loppuvat ja sitten taas odotellaan). Yöllisistä supistuksista en ole kärsinyt koko raskauden aikana. Siksipä hieman yli kahden tunnin yöunien ja wc-käynnin jälkeen alkaneet supistukset olivat totaalinen ylläri. Sunnuntaiaamuna herättelin kääpiötä puolitoista tuntia ja sain vasta piparin syötyäni siltä ensimmäisen möyrinnän. Koko päivän vauva oli äärettömän rauhallinen, melkein jo huolestumiseeni asti. Mielessä kävi, että noinkohan se säästelisi voimiaan lähestyvää synnytystä varten. ja taas ihaniin limatarinoihin palatakseni, sunnuntaina huoltani lisäsi verinen lima, jota on piisannut myös aamuyön tunteina.
Supistukset ovat alusta asti tulleet 3-7 minuutin välein ja kestoltaan ne ovat olleet puolta minuuttia. Mitenkään merkittävästi ne eivät ole pidentyneet, voimistuneet kyllä.
Mitä minä tein ensimmäisenä supistelujen alettua? No menin suihkuun pesemään hiukset. Kun ne nyt joka tapauksessa olisi pitänyt pestä aamulla ennen neuvolakäyntiä. Sitten kirjoitin pari työjuttua valmiiksi ja lähetin ne eteenpäin. Aamun tunteina olen todennut, että supistukset ovat kipuaalto, ja että on aika kiva, kun niiden välissä on vielä toistaiseksi aika paljon aikaa tehdä kaikkea ihan normaalia. Kuten juoda teetä, pakkailla sairaalakassia, kirjoittaa, surffata (ja huomata, että Leslie Nielsen on kuollut eilen, RIP).
Naistenklinikalla ei ole sulkua eli sinne mahtuu hyvin, kertoi ihana kätilö puhelimessa puolisen tuntia sitten. Kehotti olemaan kotona niin kauan kuin lantion pyörittely seisoen eteenpäin nojaten (parasta), jumppapallon päällä tai suihkussa olo vielä jeesaavat. Ja vauvan liikkeitä tulee tarkkailla nyt, kun se on eilen ollut kovin vaisu.
Palaamisiin joko äitinä ja isänä, tai sitten Pähkinänä ja Pallona.
Tässä supistusten välissä joitakin "oireita" mahdollisesti lähestyvästä synnytyksestä (vieläkin olen varma, että supistukset pikapuoliin loppuvat ja sitten taas odotellaan). Yöllisistä supistuksista en ole kärsinyt koko raskauden aikana. Siksipä hieman yli kahden tunnin yöunien ja wc-käynnin jälkeen alkaneet supistukset olivat totaalinen ylläri. Sunnuntaiaamuna herättelin kääpiötä puolitoista tuntia ja sain vasta piparin syötyäni siltä ensimmäisen möyrinnän. Koko päivän vauva oli äärettömän rauhallinen, melkein jo huolestumiseeni asti. Mielessä kävi, että noinkohan se säästelisi voimiaan lähestyvää synnytystä varten. ja taas ihaniin limatarinoihin palatakseni, sunnuntaina huoltani lisäsi verinen lima, jota on piisannut myös aamuyön tunteina.
Supistukset ovat alusta asti tulleet 3-7 minuutin välein ja kestoltaan ne ovat olleet puolta minuuttia. Mitenkään merkittävästi ne eivät ole pidentyneet, voimistuneet kyllä.
Mitä minä tein ensimmäisenä supistelujen alettua? No menin suihkuun pesemään hiukset. Kun ne nyt joka tapauksessa olisi pitänyt pestä aamulla ennen neuvolakäyntiä. Sitten kirjoitin pari työjuttua valmiiksi ja lähetin ne eteenpäin. Aamun tunteina olen todennut, että supistukset ovat kipuaalto, ja että on aika kiva, kun niiden välissä on vielä toistaiseksi aika paljon aikaa tehdä kaikkea ihan normaalia. Kuten juoda teetä, pakkailla sairaalakassia, kirjoittaa, surffata (ja huomata, että Leslie Nielsen on kuollut eilen, RIP).
Naistenklinikalla ei ole sulkua eli sinne mahtuu hyvin, kertoi ihana kätilö puhelimessa puolisen tuntia sitten. Kehotti olemaan kotona niin kauan kuin lantion pyörittely seisoen eteenpäin nojaten (parasta), jumppapallon päällä tai suihkussa olo vielä jeesaavat. Ja vauvan liikkeitä tulee tarkkailla nyt, kun se on eilen ollut kovin vaisu.
Palaamisiin joko äitinä ja isänä, tai sitten Pähkinänä ja Pallona.
perjantai 26. marraskuuta 2010
ÄOM, ne tunteet ja limatulppa
Nyt ollaan postauksen kanssa kyllä todella sfääreissä; sen verran kirjavaa on tämän perjantain tarina. Koettakaa kestää.
Tänään vietettiin Älä osta mitään -päivää. Olen useamman vuoden osallistunut päivään, mutta näin jälkikäteen muistellen aina yhtä huonolla omatunnolla. Ja poikkeusta ei tehnyt tämäkään ÄOM. Eilen nimittäin ostin enemmän kuin keskivertopäivänä (eli hyvinkin tämän päivän edestä) ja tänäänkin olin kaupassa, mutta annoin Pallon maksaa - alitajuinen päätös tai ei. Eli siis mönkään meni, tai ainakin mieli on aika matala. Toki olennaisinta päivässä on herätä miettimään omaa kulutuskäyttäytymistään, jossa on aina korjaamisen varaa. Pallolla olisi tähän paljonkin kommentoitavaa, mutta sentään yritän.
Vaapuin viidentoista asteen pakkasessa lähiteatteriin katsomaan Alejandro Gonzalez Inarritun uuden leffan Biutiful. Miehen pitkä debyytti, todella rankka Amores Perros sai huikeat hehkutukset (minulle sellainen elokuva, jonka olen nähnyt kerran, pidin loistavana, mutten halua nähdä enää ikinä), 21 Grams on edelleen kaikkien aikojen TOP20-listallani ja Hollywood-esikoinen, suuren budjetin Babel on sekin juonellisesti vetävä episodielokuva, joka erottautuu edukseen Hollywood-kassamagneeteista. Mutta tämä uusi, kokonaan Espanjassa kuvattu leffa, on hämmästyttävän hieno elokuva: raadollinen, synkkä ja tyly. Oikeastaan vain elokuvan viimeiset viisi minuuttia tarjoavat jonkinlaista toivoa ja lohtua. Pääosan Javier Bardem on vain kerrassaan taitava näyttelijä, ei voi kuin ihailla. En muista milloin viimeksi olisin itkenyt elokuvassa noin vuolaasti - hormonimyrkyssä ollaan joo, mutta katson aika liikuttavia elokuvia vähintään viikoittain, enkä ole kokenut pillittäväni hormonipäissäni mitenkään enempää kuin tavallisesti, pikemminkin ehkä hieman "hölmöissä" kohdissa - ja toisaalta lähtenyt elokuvasta yhtä typertyneenä.
And now something totally different: inhalta kuulostavaa limatulppastooria. Se, siis tulppa, alkoi irtoilla pikkuhiljaa reilu viikko sitten ja eilen ja tänään on taas irronnut huolella. Ei kananmunan kokoista könttiä kuitenkaan, kuten sitä on netin ihmeellisessä maailmassa kuvailtu, eli kerralla se ei näemmä minulla lähde. Jos lähtisi, silloinhan synnytys kai käynnistyisi muutamassa vuorokaudessa. Nyt tämä ei varsinaisesti indikoi mitään. Mutta elän toivossa, että synnytys olisi jo lähellä.
Nyt alan taiteilla jouluvaloja ikkunoihin. Sain viimein jouluhössötykseen hieman vastahankaisesti suhtautuvalta Pallolta luvan. Sunnuntaina on jo ensimmäinen adventti, hurjaa!
Tänään vietettiin Älä osta mitään -päivää. Olen useamman vuoden osallistunut päivään, mutta näin jälkikäteen muistellen aina yhtä huonolla omatunnolla. Ja poikkeusta ei tehnyt tämäkään ÄOM. Eilen nimittäin ostin enemmän kuin keskivertopäivänä (eli hyvinkin tämän päivän edestä) ja tänäänkin olin kaupassa, mutta annoin Pallon maksaa - alitajuinen päätös tai ei. Eli siis mönkään meni, tai ainakin mieli on aika matala. Toki olennaisinta päivässä on herätä miettimään omaa kulutuskäyttäytymistään, jossa on aina korjaamisen varaa. Pallolla olisi tähän paljonkin kommentoitavaa, mutta sentään yritän.
Vaapuin viidentoista asteen pakkasessa lähiteatteriin katsomaan Alejandro Gonzalez Inarritun uuden leffan Biutiful. Miehen pitkä debyytti, todella rankka Amores Perros sai huikeat hehkutukset (minulle sellainen elokuva, jonka olen nähnyt kerran, pidin loistavana, mutten halua nähdä enää ikinä), 21 Grams on edelleen kaikkien aikojen TOP20-listallani ja Hollywood-esikoinen, suuren budjetin Babel on sekin juonellisesti vetävä episodielokuva, joka erottautuu edukseen Hollywood-kassamagneeteista. Mutta tämä uusi, kokonaan Espanjassa kuvattu leffa, on hämmästyttävän hieno elokuva: raadollinen, synkkä ja tyly. Oikeastaan vain elokuvan viimeiset viisi minuuttia tarjoavat jonkinlaista toivoa ja lohtua. Pääosan Javier Bardem on vain kerrassaan taitava näyttelijä, ei voi kuin ihailla. En muista milloin viimeksi olisin itkenyt elokuvassa noin vuolaasti - hormonimyrkyssä ollaan joo, mutta katson aika liikuttavia elokuvia vähintään viikoittain, enkä ole kokenut pillittäväni hormonipäissäni mitenkään enempää kuin tavallisesti, pikemminkin ehkä hieman "hölmöissä" kohdissa - ja toisaalta lähtenyt elokuvasta yhtä typertyneenä.
And now something totally different: inhalta kuulostavaa limatulppastooria. Se, siis tulppa, alkoi irtoilla pikkuhiljaa reilu viikko sitten ja eilen ja tänään on taas irronnut huolella. Ei kananmunan kokoista könttiä kuitenkaan, kuten sitä on netin ihmeellisessä maailmassa kuvailtu, eli kerralla se ei näemmä minulla lähde. Jos lähtisi, silloinhan synnytys kai käynnistyisi muutamassa vuorokaudessa. Nyt tämä ei varsinaisesti indikoi mitään. Mutta elän toivossa, että synnytys olisi jo lähellä.
Nyt alan taiteilla jouluvaloja ikkunoihin. Sain viimein jouluhössötykseen hieman vastahankaisesti suhtautuvalta Pallolta luvan. Sunnuntaina on jo ensimmäinen adventti, hurjaa!
Joulu ainainen
Postissa saapui taas paketteja: Aktiivinen synnytys ry:stä vuokraamani TENS-laite ja söpö leppispesä vauvalle, eli Wombi vauvanpesä.
Terhi kirjoittaa Voimaannuttava synnytys -blogissaan TENSistä näin: "Transcutaneous Electrical Nerve Stimulation eli TENS lähettää heikkoja sähköimpulsseja elektrodilappujen avulla ihon läpi sen alla oleviin hermoihin. TENS on lääkkeetön kivunlievitysmenetelmä, joka lisää kehon omia kipua lievittäviä aineita (esim. endorfiineja). TENS:llä ei ole sivuvaikutuksia ja sen käyttöä pystyy itse hallitsemaan. TENS on tarkoitus laittaa päälle heti synnytyksen alussa, jotta endorfiinien ym. taso ehtii nousta mahdollisimman tehokkaasti ja nopeasti. TENS:iä voi käyttää koko synnytyksen ajan." Kääntelin ja vääntelin laitetta hieman ja lukaisin käyttöohjeet. En vielä kytkenyt elektrodeja laitteeseen, mutta ne (4kpl) siis asetetaan selkärangan molemmin puolin napalinjan ylä- ja alapuolelle pareittain. Kerron lisää, kun pääsen testaamaan laitetta itse äksönissä. Terhi kuvaa sitä erittäin hyväksi supistusten, etenkin jälkisupistusten, lievittäjäksi ja sehän tosiaan on kivunlievitysmenetelmä, joka on täysin synnyttäjän hallittavissa.
Tuhahtelin vauvanpesille siihen asti, kunnes kasasimme pinniksen. Se näyttää aivan valtavalta! Kirppuhan hukkuu sinne! Ajattelin vuoraavani sinne peitolla "pesän", mutta ei se oikein onnistunut. Emmekä toki halua ottaa tuoreina vanhempina kontollemme isoon, avaran pinnasänkyyn sysätyn vastasyntyneen kääpiön traumoja. Kela-tekstein koristeltu pahvilaatikko lapsosen ensisijana ei houkuttanut yhtään enempää. "Tunsin tulleeni kylmään, karuun maailmaan, jossa öisin hain lämpöä minua ympäröivästä pahvista", kääpiö tilittäisi terapeutilleen. Siksi siis hommasimme leppiksen. Se on itseasiassa tosi hieno ja pienentää sängyn näppärästi. Toivottavasti kääpiö nukkuu siinä hyvin.
Kun aikaa on nyt lomalla riittämiin, tarkoittaa se näköjään, että juoksen pitkin kaupunkia tuhlaamassa rahaa "ihan pakollisiin hankintoihin", kuten tukeviin alushousuihin, imetystoppiin ja -yökkäriin, ja tietysti vauvanvaatteisiin. Ilmankin takuulla pärjäisin, varsinkin kun imestysrelettäkin olen saanut kavereilta sekä lainaan että edukkaasti, mutta jotenkin vain tuntuu siltä, että pari hankintaa on ollut ihan must. Kuten vaikkapa organic cottonia olevat Boob-malliston toppi ja paita. Tarvitsen porttarin Kampin keskuksen neloskerrokseen.
Terhi kirjoittaa Voimaannuttava synnytys -blogissaan TENSistä näin: "Transcutaneous Electrical Nerve Stimulation eli TENS lähettää heikkoja sähköimpulsseja elektrodilappujen avulla ihon läpi sen alla oleviin hermoihin. TENS on lääkkeetön kivunlievitysmenetelmä, joka lisää kehon omia kipua lievittäviä aineita (esim. endorfiineja). TENS:llä ei ole sivuvaikutuksia ja sen käyttöä pystyy itse hallitsemaan. TENS on tarkoitus laittaa päälle heti synnytyksen alussa, jotta endorfiinien ym. taso ehtii nousta mahdollisimman tehokkaasti ja nopeasti. TENS:iä voi käyttää koko synnytyksen ajan." Kääntelin ja vääntelin laitetta hieman ja lukaisin käyttöohjeet. En vielä kytkenyt elektrodeja laitteeseen, mutta ne (4kpl) siis asetetaan selkärangan molemmin puolin napalinjan ylä- ja alapuolelle pareittain. Kerron lisää, kun pääsen testaamaan laitetta itse äksönissä. Terhi kuvaa sitä erittäin hyväksi supistusten, etenkin jälkisupistusten, lievittäjäksi ja sehän tosiaan on kivunlievitysmenetelmä, joka on täysin synnyttäjän hallittavissa.
Tuhahtelin vauvanpesille siihen asti, kunnes kasasimme pinniksen. Se näyttää aivan valtavalta! Kirppuhan hukkuu sinne! Ajattelin vuoraavani sinne peitolla "pesän", mutta ei se oikein onnistunut. Emmekä toki halua ottaa tuoreina vanhempina kontollemme isoon, avaran pinnasänkyyn sysätyn vastasyntyneen kääpiön traumoja. Kela-tekstein koristeltu pahvilaatikko lapsosen ensisijana ei houkuttanut yhtään enempää. "Tunsin tulleeni kylmään, karuun maailmaan, jossa öisin hain lämpöä minua ympäröivästä pahvista", kääpiö tilittäisi terapeutilleen. Siksi siis hommasimme leppiksen. Se on itseasiassa tosi hieno ja pienentää sängyn näppärästi. Toivottavasti kääpiö nukkuu siinä hyvin.
Kun aikaa on nyt lomalla riittämiin, tarkoittaa se näköjään, että juoksen pitkin kaupunkia tuhlaamassa rahaa "ihan pakollisiin hankintoihin", kuten tukeviin alushousuihin, imetystoppiin ja -yökkäriin, ja tietysti vauvanvaatteisiin. Ilmankin takuulla pärjäisin, varsinkin kun imestysrelettäkin olen saanut kavereilta sekä lainaan että edukkaasti, mutta jotenkin vain tuntuu siltä, että pari hankintaa on ollut ihan must. Kuten vaikkapa organic cottonia olevat Boob-malliston toppi ja paita. Tarvitsen porttarin Kampin keskuksen neloskerrokseen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)