Puoli vuotta A.P. eli Anno Pyykkipoika

Liki puoli vuotta on kulunut Pyykkiksen syntymästä eli varsinaisen perheemme syntymästä. Koen, että nyt kehoni on palautunut likimain raskautta edeltävään tilaan - tosin kun Pyykkis pomppii (tukemanani) vatsallani, leikkuuarpi huutaa vieläkin hoosiannaa. Ja apus, hiusta on tällä hetkellä päässäni huomattavasti vähemmän kuin ennen raskautta. Sulkasato on nimittäin vieraanani ja onkin sen verran hankala ja vaativa vieras, että jo kuukauden päivät se on meillä viihtynyt eikä toistaiseksi osoita merkkiäkään lähtemisestä, vaikka olen sitä melko rumasti puhutellut. Kampaaja sanoi, ettei mikään auta. Turha on rohmuta sinkkiä, läträtä hoitoaineilla. Hormonaaliseen hiustenlähtöön ei auta mikään.

Pyykkipoika on päivä päivältä suurempi, pystyvämpi, ihanampi. Elämme nyt itkujen välitilassa; vatsakiukku on laantunut eikä hammaskiukku ole vielä alkanut. Pyykkis rakastaa banaania, kiiviä, avocadoa ja kananmunaa. Vihannessoseet, joita väännän milloin bataatista, kesäkurpitsasta, palsternakasta (en ole koskaan aikaisemmin tutustunut kyseiseen juurekseen, herkkua!), perunasta, porkkanasta, vain kasvimaa rajana, eivät herran sofistikoitunutta makua kovin miellytä. Sinnikkäästi silti keittelemme iltavellin ja lounastamme kaikenkattavasti vihanneksia ja vasta jälkkäriksi hedelmää. Sormiruokailukokeilu päättyi kevyeeseen heimlichin otteeseen, bataatinpaloja lattialla, ja pidämme pienen tauon ITE-syömisessä.

Pyykkis on kiinnostunut lauluista: Pallon uudelleensanoittamista ja loilottamistani lastenlauluista, iskelmistä, maakuntalauluista ja suomiräpistäkin. Klasarin viheltely uppoaa silti poikaan parhaiten. Hyräily rauhoittaa, tuutulaulut ja mantrojen chanttaus unettavat. Pyykkis katselee mielellään aikakauslehtiä ja luemme yhdessä kuvakirjoja.

Jospa ensi viikolla Pyykkis saisi taas nukkua päikkäreitä näin sikeästi ulkona. Ainakin joku sääennuste lupasi ensi viikosta alkaen hellettä. Huh!