Hohoi Tuttipullonhenki.
Olen ehkä kolmesti tämän raskauden aikana piipahtanut lukemassa vanhoja Pyykkipojan (2,5v) odotuksen aikaisia fiiliksiä; millaista oli mennä ensimmäiseen ultraan, mitä mielessä liikkui rakanneultran jälkeen tai miltä pelkopolikäynnit tuntuivat. Nyt toisella kierroksella aika on kulunut niin tavattoman nopeasti, jotenkin odotus on tapahtunut kuin varkain, siinä sivussa, ettei aikaa tai mieltä blogin pitämiseen tai päivittämiseen ole ollut. Muutenkin toista lasta odottaessani olen enemmän vetäytynyt ja kääntynyt sisäänpäin miettimään kuinka etuikeutettuja olemme, kun a) meillä on yksi aivan ihana lapsi, b) ja sen lisäksi saamme toisen, jonka c) odotus on sujunut likimain yhtä ihanasti ja vailla murheita kuin ensimmäisenkin, ja yrittänyt realisti-pessimistinä pitää toiveet korkealla siitä, että d) pian syntyvä pikku kakkonen on kaikinpuolin terve ja kelpo vastasyntynyt. Olen myös hiljaa potenut luopumisen tuskaa raskausmassusta ja tämän symbiottisen vaiheen päättymisen johdosta, koska mitä luultavimmin tämä on viimeinen kerta, kun olen kantavassa tilassa. Päiväkirjaa olen onneksi kirjoittanut.
Itselleni ja tulevalle Pyykkipojan pikkusisarukselle. Nyt siis menossa on 39. raskausviikko. Kaikki on valmista - siltä tuntuu. Isovanhemmat nukkuvat puhelin yöpöydällä, pinnasänky on pedattu uusin reunapehmustein ja pussilakanoin, hoitopöydän hyllyihin viikattu pikkuruisia puhteita vaatteita, vaipat pesty varastoinnin jäljiltä, tuttipullot ja rintapumppu desinfioitu, imetystyynyyn vaihdettu uusi kangas. Sairaalakassin loppusilaus on selvä, kun hankin tänään Anu Silfverbergin Äitikortti-kirjan laitoslukemiseksi.
Vauva on ollut jo noin puolitoista-kaksi kuukautta raivotarjonnassa, nyt pari-kolme viikkoa pää kiinnittyneenä. Supistuksista olen toisin kuin ekassa raskaudessa saanut kärsiä jo vkolta 17, mutta kivuliaammiksi ne ovat muuttuneet noin kuukauden aikana. Koska vauva laskeutui verrattaen aikaisin - kiitos vatsalihasteni heikkouden - olen saanut huomattavasti ekaa raskautta pidempään kärsiä kävelyn aiheuttamista kivuista, liitoskivuista ja muusta pienestä kolotuksesta. Mutta mitä siitä, voi tuumata maalisuoralla, kaikki on mennyt kohtuullisen hyvin. Ei sokerirasitusta, ei massiivista painonnousua (nyt +10 kiloa), ei käyntejä päivystyksessä. Kyllä nämä järkyttävät turvotukset, sormien puutumisen (oikean käden nakeista kaksi olen tuntenut viimeksi noin 2 vkoa sitten), lisääntyvät kaulaluomet (sama vaiva kuin esikoisenkin kanssa!), vessassa ramppaamiset ja järkyttävät mielialanvaihtelut on lopulta hyvin kärsitty. Vauvan hyvinvointi on pääasia.
Ja millainen vauva? No, hyvin energinen, liikkuvainen (vaikkei olekaan majaillut yksiössään poikkiteloin kuten isoveljensä), musiikista ja silittelystä pitävä. Vauvan odotetaan olevan syntyessään hyvin samankokoinen kuin isoveljensä: reilut kolme kiloa.
Isoveljestä sen verran, että hän odottaa pienen maailmaan tuloa varmaan yhtä paljon kuin me vanhemmatkin. Hän haluaa hoitaa, pitää sylissä, silittää ja leikkiä vauvan kanssa. "Milloin tulet pois sieltä", Pyykkipoika huhuilee päivittäin vatsani läpi. Hän on kuullut raskauden aikana pikkusisaruksen pelaavan palloa, päästävän paukun ja "röyhyn", nauravan ja "hulahulaavan" vatsassani.
Maaliviiva häämöttää jo. Mutta ei kiirettä. Sitä ennen rakastan, halin, pusin ja paijailen tulevan isoveljen henkihieveriin. "Äiti, minä olen vielä pieni", se sanoo välillä ja katsoo syvälle silmiini päästäen suustaan kovaäänistä "tä-ätä-tä-tä"-jokellusta. Niin, onneksi se on vielä pieni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti