Voisikoespoonvainpoistaakartaltajajäisikökukaankaipaamaan ja aktiivinen vauva

Tämä lienee esimakua tulevasta, mutta viime viikko on juostu lapsiasioilla: pelkopolilla, neuvolassa ja hammaslääkärissä. Vastaanotto per päivä -tahdilla. Töissä ehdin näyttää hädin tuskin naamaani, kun jo pitää lentää työasioidenkin takia paltsuihin ja tapaamisiin.

Viikko alkoi kerrassaan ahdistavalla matkalla Jorviin. Naistenklinikalta on resurssipulan vuoksi siirretty osa pelkopolin vastaanotoista sinne, ja tietysti minulle napsahti lottovoitto selviytyä ties millä seutulinjojen dösillä sen valtavan sairaalakompleksin käytäville eksyilemään. Olin niin vihainen löytäessäni vihdoin, vain kymmenen minuuttia myöhässä, oikean osaston ja oikean ilmoittautumisluukun. Itse vastaanotto sujuikin sitten miellyttävissä merkeissä. Psykologisesti taktinen siirto oli istuttaa minut vastapäätä vanhempaa synnytyslääkärinaista, joka empaattisesti ja huolehtien kyseli minulta synnytyspeloistani. Koska suhtauduin "niin järkevästi" asiaan, pääsimme pian yhteisymmärrykseen jatkosta: menen 36. tai 37. raskausviikolla synnytyssairaalaani, jossa kätilö tekee sisätutkimuksen arvioidakseen vauvan kiinnittymistä lantioon, vauvan kokoa ja sen pään kokoa suhteessa lantiooni. Halutessani lantioni kuvataan. Sen jälkeen mietimme yhdessä synnytystavan. Tätä tehdään kuulemma todella paljon, koska synnytyspelot ovat lisääntyneet. Mainitsin sivulauseessa keväisen Hesarin jutun äidistä, joka oli traumatisoitunut täysin synnytyksessä tapahtuneiden murtumien ja komplikaatioiden vuoksi. Lääkäri muistin jutun hyvin ja kertoi jutelleensa kollegoidensa kanssa, joista kukaan ei muistanut ikinä kohdanneensa vastaavanlaista painajaismaista synnytystä. Uskoo ken tahtoo. Eksyin taas juttua etsiessäni HS:n keskustelupalstalle (VIRHE!).

Kurkkasimme myös kääpiötä ultralla. En vähättele yhtään sanoessani, että se todellakin pisti parastaan! Potki, sätki ja venkoili menemään kuin viimeistä päivää. Lääkäri kertoi, että se on merkki hyvistä istukan virtauksista. Tunsin oloni vähän ylpeäksi. Kääpiö oli noin 1240 grammaa pieni, mikä pisti sen täsmälleen keskikäyrälle. Astelin ulos sairaalasta huojentuneena. En halua enää koskaan Jorviin.

Seuraavana päivänä tapasin ensi kertaa uuden neuvolantätimme. Hän oli ihana, mukava, rempseä ja vähemmän täti- tai mummomainen kuin viransijaisensa. Mikä onnenpotku! Kerroin hänelle edellispäivän pelkopolikäynnistä ja hän huojensi minua lisää sanomalla, että ketään ei Suomessa pakoteta synnyttämään. Että sitä on turha pelätä. Kääpiö ei tuntunut pitävän tädistä yhtä varauksetta: täti sai tuta melkoisen raivonpurkauksen tunnustellessaan sitä vatsan päältä. Kääpiö suorastaan plumpsahti vatsan toiselta puolelta toiselle. Tätikin sanoi hui. Mutta itse suhtaudun uuteen tätiin todella luottavaisin mielin. Hän tunsi vauvan pyllyn, pään, selkärangan ja jalat vatsani läpi. Sintti oli edelleen raivotarjonnassa.

Nyt lähdemme hakemaan turvakaukaloa Töölöstä. MLL lainaa niitä häpeällisen edulliseen kuukausihintaan, ja näin autottomina säästämme pitkän pennin vuokraamalla sellaisen minimaaliseen käyttöön nyt hyvissä ajoin heiltä.