Pohjalla ja pinnalla

Elämä ja etenkin työelämä otti pitkästä aikaa pohjakosketuksen viime viikolla ja päättyneenä viikonloppuna. Asiaan sen tarkemmin enää syventymättä - sain kerrassaan parasta terapiaa rakkaalta ystävältäni salaattilautasellisen ja Töölönlahden ympärikävelyn merkeissä, ja ajatukseni ovat jo huomattavasti kirkkaammat - täytyy todeta, että vaikka kuinka haluaisin, ettei työ merkitsisi minulle paljon, saavat omista teoistani riippumattomat vastoinkäymiset työelämässä minut aivan raiteeltaan. Asia on vielä täysin levällään ainakin käytännön tasolla, mutta mielessäni jo hyvinkin jäsentynyt ja toivottavasti pian taaksejäänyttä aikaa.

Vaikka viikonloppu oli monella tapaa raskas ja kurja, sunnuntai pelasti sen. Saatoin massiivisen työurakan kalkkiviivoille, teimme maailmasta ainakin hetkeksi paremman paikan ystäväni kanssa ja näin täydellisesti sekä tämänhetkiseen mielialaani että väistämättä pian ohitse olevaan kesään sopivan ranskalaiselokuvan Kesähetket. Kertakaikkiaan rakastan ranskalaiselokuvia, jotka kuuluvat samaan tapahtumattomuuden ja sattumanvaraisuuden sekä pienten nyanssien genreen kuin Arnaud Desplechinin Eräs joulutarina niin ikään.

Hurjaa, kuinka nopeasti puoli vuotta on kulunut ja kuinka IHANAA on olla raskaana! Melkein jo surettaa sen ajan koittaminen, kun kääpiö ei enää elä kirjaimellisesti ihollani (potkut näkyvät hyvin selvästi vatsalla ja kuvasinkin monotusta eilen videolle).

Nyt painelen pehkuihin lukemaan koulukirjaa ja sen päätteksi vielä Bret Easton Ellisin Lunar Parkia, joka vaikuttaa häiriintyneen koukuttavalta ja pseudo-omaelämäkerralliselta.

Loppukesän ja syksyn parhaimpiin juttuihin kuuluvat ehdottomasti herneet, kanttarellit, avomaankurkut, pavut ja puutarha- sekä villimarjat. Jouluvauvan saamisen iloja on monen muun asian lisäksi se, että kiinteän ruoan nauttiminen alkaa joululapsilla juuri satokauden alla. Parasta!