Niin sitä käydään jo likimain odotusajan viimeistä kolmannesta, ja toisin kuin alkuun ajattelin, jännitys ei ole juuri vähentynyt – päinvastoin.
Jos nyt ei ihan päivittäin, niin vähintään viikoittain eteen tulee hetkiä, joita ei ole koskaan ennen kokenut tai asioita, joita ei ole koskaan tullut edes ajatelleeksi. Sellainen oli edessä viimeksi tiistaina, kun kävimme 4D-ultraäänessä.
Mitään varsinaista syytä ei tuohon operaatioon ollut, mutta varmassa vara parempi. Kaikki oli tiptop ja mallillaan, ja kääpiö kasvukäyrien optimikeskiarvossa. Vaan olihan se kieltämättä jännä nähdä kääpiö vähän tarkemman okulaarin kautta. Kuva oli epätodellisen oranssi ja maisema muistutti lähinnä kuvia kuusta. Hetken poukkoiltuaan sinne tänne edessä oli yht’äkkiä kasvot. Kuu-kääpiön kasvot!
Jännä kyllä, ihan tuon ihmiseksi tunnisti. Itse olin näkevinäni kasvoilla myös omia, ei niin mairittelevia, piirteitäni. Paksut huulet, mulkosilmät, ja sitä rataa, mutta Pesupähkinä kiisti havaintoni jyrkästi, ja tässä vaiheessa raskautta Pesupähkinän sana näyttää muuten olevan laki, joten olkoot sitten niin. Ainakin toistaiseksi.
Tähän saakka olenkin hieman kummastellen ajatellut kaikkia niitä kuulemiani tai lukemiani kauhutarinoita raskaana olevien naisten mielialanvaihteluista ynnä muista, mutta enpä kummastele enää.
Viime päivinä Pähkinän mielialat ovat heitelleet huomattavasti aiempaa enemmän, mutta mihinkään noottikriisiin ei sentään ole tilanne toistaiseksi edennyt. Toivottavasti ei etenekään.
Toinen huomattava muutos on Pähkinän vallannut sangen kokonaisvaltainen pesänrakenusvietti. Melkein päivittäin pöydille ja nurkkiin ilmestyy pieniä nyyttejä ja pussukoita, joissa on jotain kummallisia nukenvaatteita. Uusia ja käytettyjä. Pienen pieniä pusakoita, pöksyjä, sukkia, myssyjä ja vaippoja. Lukuisia ja lukuisia kestovaippoja. Söpöjähän ne tietenkin ovat, mutta tunnustan, että ripustellessani potkuhousuja ja muita vauvavetimiä pyykkitelineelle, pohdin isyyden mahdollisia haasteita jälleen täysin uudesta näkövinkkelistä. Kaikenlaista sitä.
Myös kaappeja pitäisi kuulemma tyhjentää, että vauvan tarvikkeet ja releet saadaan mahtumaan. No, sitä varten valtasin vintiltämme kaksi tyhjänä ollutta vinttikomeroa. Korjasin rikotut saranat, lukkohelat ja repsahtaneet verkkoseinät. Ei ihan omakotitaloprojekti (luojan kiitos!), mutta vasaraa ja nauloja, koko rahalla kuitenkin.
Nyt on sitten varastotilaa, että voimme tyhjentää kääpiön kamppeille vaikka parikin komeroa. Projekti on oikeastaan laatikoita, niiden pakkausta ja kantoa vaille. Aloittanen sen tulevana viikonloppuna tai ensi viikolla.
Ja niin kliseistä kuin se onkin, ensimmäistä kertaa raskauden aikana tunsin itseni tärkeäksi ja tarpeelliseksi juuri korjaillessani noita vinttikomeroita rystyset verillä ja hiki päässä. Tunsin itseni isäksi, ja se oli muuten aikaa siistiä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti