Sydän lyö

Olimme kaikki kolme toista kertaa neuvolassa tänään (18. rv). Kuulimme vihdoin kaikkien sykemittarilla yritettyjen epäonnisten sykkeidenpaikannusten jälkeen kääpiön sydänäänet. Hyvin läpätti sydän, tasaisesti kuin juna. Noin 140 lyöntiä minuutissa. Vaa'attomana taloutena puntarille kipuaminenkin oli helpotus, painoa oli tullut puolessatoista kuukaudessa vain 1,5 kiloa, viikottaisen painonnousun ollessa 200g ja risat.

Paniikin terkkari sai aikaan pissatestillä, jossa tikulla mitattiin virtsasta valkuainen ja sokeri. Sokru oli korkealla, ja siksi minut passitetaan ennakkoon - olisin joutunut rv:lla 22-25 joka tapauksessa - sokerirasitustestiin. Sokerin raja-arvot ovat kuulemma vasta tiukentuneet ja seuraavat niitä todella pieteetillä.

Terkkari utelikin minulta tavallisen päiväni ateriasisällöt ja heitti nopean "mitä söit eilen päivälliseksi"-kuulustelukyssärinkin. Hedelmiä ei kuulemma kannata syödä välipalana, vaan aina esim. leivän kanssa ("päällä", sanoi täti ja näytin varmasti happaman nyrpeältä!). En oikein ymmärtänyt pointtia. Vaalean leivän ajattelin jättää kokonaan pois, vaikka sitä vähän syönkin. Samoin karkki saapi jäädä. Pullia, keksejä tai pahemmin jäätelöäkään ei tule syötyä. Limonadia juon maltilla, pääasiassa vichyä, jos jotain hiilihapollista on saatava.

Sain rasitustestiajan ensimmäisen kesälomapäiväni aamuksi, 15. heinäkuuta. Sokerirasitustesti tarkoittaa 12 tunnin syömättömyyttä ja juomattomuutta ennen ensimmäistä verikoetta. Sen jälkeen ryystän sokerilitkua ja mitataan taas verensokeri, ja tunnin kuluttua vielä uudelleen. Varmaan huisin kiva päivä tulossa! Minähän suorastaan rakastan verikokeita!

Mutta melkein kaikki siis oli erinomaisessa kunnossa, mukaan lukien verenpaine ja hemppa. Rautaa alan popsimaan, kunhan muistan poiketa apteekissa tai vastaavassa. Arvo ei ole vielä huolestuttavan alhainen, mutta terkkarin mielestä ei ole syytä mennäkään tilaan, jossa kehoni käyttää rautavarastoaan.

Juhannus livahti kuin varkain. Oli yksi ihanimmista koskaan! Vaikka aattona sää oli suoraan sanottuna paska, juhannuspäivä korvasi kaiken! Kolmikymppisten juhannuksissa, myös Refugee Camp -juhannuksessa, panostetaan alkoholijuoman sijaan ruokaan: oli vadelma-juustokakkua, mutakakkua vaniljakastikkeella ja mansikoilla, pastasalaatti, meloneja, quinoasalaattia, itseleivottua leipää, savusiikaa, grilliin herkkusieniä, halloumia, soijamakkaroita, lihaa... Telttasaunan löylyt olivat kirpakat, mutteivät ihan saaneet tätä ylensyönyttä mahaoliota meriveteen heittämään talviturkkia. Moni kävi.

Haluan vielä kirjoittaa jotakin unista: ne ovat raskausaikana olleet AIVAN KÄSITTÄMÄTTÖMÄN outoa ja tsykedeelistä settiä. Harmittelen, etten ole alkanut heti alusta asti pitää unipäiväkirjaa. Mutta esimerkiksi tällä viikolla olen pelastanut kissojani, edesmennyttä ja hengissä olevaa, eläinrääkkääjä-isäni kynsistä ja kuvannut live-dvd:tä Motörheadille. Ja siis tarkennuksena: en tunne Motörheadin tuotantoa tai bändin jäseniä. Kuvailin Pallolle laulajan ulkonäköä "spinaltapmaiseksi" ja kysyin kuka on Lemmy Kilmister. Selvisi sekin, että Motörheadhan se unessani seikkaili.

Paitsi unista, iloitsen joka päivä enemmän - jos mahdollista - tästä vauvasta. Eilen aamulla, kun kävelin auringonpaisteista keskustan katua toimistolle, tajusin kuinka ihana on kesä ja flipflopeista kuuluva läpse. Edelläni kävelivät luultavasti läheiseen saareen retkelle matkalla olleet ääneen hyräilevä isä ja ehkä noin 3- ja 5-vuotiaat tyttäret pitkissä hiuksissaan ja hellehatuissaan sekä -mekoissaan. Kävelin 5-vuotiaan ohi ja rintaani pakotti onni. Kohta saan kävellä kadulla yhdessä oman pienen lapseni kanssa ja kuunnella tämän tauotonta pulinaa.

Energisyys on lisääntynyt tämän viikon alusta huomattavasti. Olen taas jaksanut käydä miltei joka päivä joogassa ja pärjännyt iltapäivät ilman päiväunia. Toivottavasti tämä ei ole ohimenevää.