Se oli jotenkin hyvällä tavalla humoristinen juttu, että elämämme mullistava uutinen valkeni meille juuri aprillipäivän aattona. Niin kuin maailma olisi iskenyt meille silmää, vähän flirttaillut hyvällä tavalla.
Kun Pesupähkinä kertoi uutisen, otin sen vastaan jopa luonnottoman rauhallisena. Niin kuin olisin aina tiennyt näin käyvän. Rauhallisuuteni sai minut kuitenkin tuntemaan myös huonoa omaatuntoa. Eikö tällaisessa tilanteessa pitäisi hyppiä seinille, juoda samppanjaa ja tanssia polkkaa porraskäytävässä? Niin ne elokuvissa aina tekevät, mutta turhanpäiväinen vouhottaminen ei vain ole koskaan ollut minun juttuni.
Totuus on, että vaikka tajusin kyllä kuulemani, en sitä alkuun ymmärtänyt. Ehkä uutinen oli sillä tavalla positiivinen shokki, että hetki meni ihan sulatellessa. Aprillipäivänä kello 11.37 se lopullinen ymmärrys asioiden tolasta sitten iski. Olin töissä, kun yhtäkkiä tajusin, että minusta on kenties tulossa isä.
Tunneaalto oli kokonaisvaltainen. Jännitys kipristeli fyysisesti vatsassa niin kuin viimeksi joskus ala-asteella ennen luokan edessä pidettävää esitelmää. Ajatukset myllersivät. Ensimmäisenä iski pelko siitä, onko minusta alkuunkaan isäksi? Ei varmaankaan vähiten siksi, että olen itse avioeroperheen lapsi. Toisena, jostain täysin käsittämättömästä syystä, aloin pohtimaan kuolemaa. Pintaan nousi pelko siitä, että entä jos kuolen ennen aikojani? Jos en pystykään hoitamaan osuuttani lapsen kasvattamisessa ja saattamisessa turvalliseen aikuisuuteen?
Muutaman stressaavan tunnin jälkeen pakotin ajatukseni käytännönläheisempään suuntaan. Päätin, että kotimatkalla haen Pesupähkinälle kukkia ja jälkikasvulle jonkin lelun.
Tunnustan, että edelleen minua pelottaa melko tavalla, mutta eikös se kuulu asiaan näin suuren seikkailun kynnyksellä?
Hyvä meistä tulee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti