Hetkessä elävä unelmoija ja toisinaan murehtimiseen taipuvainen Pesupähkinä sekä jalat maassa kepposteleva rauhallisuuden perikuva Pesupallo opettelevat äidiksi ja isäksi joulukuussa 2010 tähän kaoottiseen maailmaan syntyneelle pikku Taatelilleen aka Pyöriäiselleen.

tiistai 15. kesäkuuta 2010

Kapteeni ja Avaruusseikkailu 2010

Aika tuppaa keväällä ja kesän alussa soljumaan vuosi vuodelta nopeammin, niin nopeasti, että hyvä jos ehtii töissä käydä ja kissan ruokkia. Siitä syystä en ole myöskään aikoihin kirjoittanut, mutta yritän paikata erheen kirjoittamalla nyt ainakin tärkeimmät.

Palaan ensin siihen ensimmäiseen ultraamme, josta Pesupähkinä jo kirjoittikin. Oli se näin isän vinkkelistä myös jännittävä ja historiallinen tapahtuma, kun ihan omin silmin näki, että toden totta, semmoinen katkarapu siellä on Pesupähkinän sisällä uudeksi ihmiseksi kehittymässä! Lääkärin sanoja syvemmän muistijäljen minuun jätti kuitenkin tunnelma. Se, että päivä oli oikein kaunis ja aurinkoinen, ja se, kun ultrasta lähdettyämme juhlistimme hetkeä Pesupähkinän kanssa nauttimalla kevyen lounaan Lasipalatsin terassilla. Ympärillä Helsinki oli parhaimmillaan ja ihmiset iloisia.

Viime päivinä olen kärsinyt pienoisesta kriisistä. Täytin näet vast'ikään vuosia, enkä voi hyvällä tahdollakaan sanoa itseäni enää nuoreksi. En oikein edes nuoreksi aikuiseksi, vaikken minä kyllä mikään vanha aikuinenkaan toki ole - henkisestikin sentään onneksi lähempänä riparia kuin saattojuhlia.

Kuitenkin tuo vanhenemisen vääjäämättömyys sekä tuleva isyys vetävät hiljaiseksi. Ne molemmat ovat asioita joille en voi yhtään mitään ja joista en yhtään mitään myöskään tiedä.

Onneksi voin sentään hankkia tietoa isyydestä, ja niin olen päättänyt vähitellen tehdä. Toistaiseksi en ole näet neuvolasta isälle annettuihin opuksiin koskenut, mutta lupaan tarttua toimeen. Välihuomiona todettakoon muuten, että ne lyhyet pätkät joita Pesupähkinä on minulle ilmeisen kiusallaan noista opuksista siteerannut, ovat sävyltään käsittämättömän vanhanaikaisia! Ihan kuin eläisimme yhä 50- tai 60-luvulla, jolloin isien rooli oli vain tuoda perheelle leipä ja taputtaa pikkuvaimoa päähän, jos odotus tuntui tästä raskaalta. Onneksi oppeja ei tarvitse ottaa kirjaimellisesti, sillä minä ainakin aion käyttää omaa päätäni ja osallistua tilanteiden mukaan taatusti muuhunkin kuin siihen "välttämättömään".

Hieman selkeyttä ajatusmyrskyyni sain myös ystävältäni, jonka viikonloppuna tapasin tuopin äärellä. Hän on saanut isyyden auvosta nauttia noin puolitoista vuotta, joten kuuntelin häntä korvat tarkkana. Kovasti hän minulle vakuutti, että lapsen saanti on täydellinen juttu, jota ainakin heillä myös parisuhde oli kaivannut, vaikkei kumpikaan heistä ollut asiaa niin ajatellut.

Seuraavaksi hän sitten antoi minulle sen omasta mielestään tärkeimmän ohjeensa: "Yritä jaksaa ensimmäinen vuosi niin, ettet lähde lätkimään. Se on nimittäin ihan helvettiä, kun molempia väsyttää ja tappeluita tulee ihan turhasta."

En tiedä, nousiko hiukseni pystyyn ja jähmettyikö kauhu kasvoilleni, mutta heti perään hän pehmensi sanomaansa jatkaen, ettei mikään korvaa sitä hetkeä, kun lapsi alkaa oikeasti ymmärtää ympäröivää maailmaa ja katsoo isäänsä ensi kertaa ajatuksen kanssa silmiin.

Tuota hetkeä odotellessa! Kurssi on taas hieman aiempaa selvempi, mutta tunne on kyllä yhä kuin sillä William Shatnerin näyttelemällä avaruuslaivan kapteenilla, joka on rohkeasti matkalla sinne, missä yksikään mies ei ole ennen käynyt. Sillä erotuksella tietysti, että tokihan minua ennen on ollut miljardeja isiä ja niin tulee olemaan minun jälkeenikin. Ja juuri siksi tiedän, että kyllä tämä minulta hoituu!

Ei kommentteja: