Pian, pian...

Hohoi Tuttipullonhenki.

Olen ehkä kolmesti tämän raskauden aikana piipahtanut lukemassa vanhoja Pyykkipojan (2,5v) odotuksen aikaisia fiiliksiä; millaista oli mennä ensimmäiseen ultraan, mitä mielessä liikkui rakanneultran jälkeen tai miltä pelkopolikäynnit tuntuivat. Nyt toisella kierroksella aika on kulunut niin tavattoman nopeasti, jotenkin odotus on tapahtunut kuin varkain, siinä sivussa, ettei aikaa tai mieltä blogin pitämiseen tai päivittämiseen ole ollut. Muutenkin toista lasta odottaessani olen enemmän vetäytynyt ja kääntynyt sisäänpäin miettimään kuinka etuikeutettuja olemme, kun a) meillä on yksi aivan ihana lapsi, b) ja sen lisäksi saamme toisen, jonka c) odotus on sujunut likimain yhtä ihanasti ja vailla murheita kuin ensimmäisenkin, ja yrittänyt realisti-pessimistinä pitää toiveet korkealla siitä, että d) pian syntyvä pikku kakkonen on kaikinpuolin terve ja kelpo vastasyntynyt. Olen myös hiljaa potenut luopumisen tuskaa raskausmassusta ja tämän symbiottisen vaiheen päättymisen johdosta, koska mitä luultavimmin tämä on viimeinen kerta, kun olen kantavassa tilassa. Päiväkirjaa olen onneksi kirjoittanut.

Itselleni ja tulevalle Pyykkipojan pikkusisarukselle. Nyt siis menossa on 39. raskausviikko. Kaikki on valmista - siltä tuntuu. Isovanhemmat nukkuvat puhelin yöpöydällä, pinnasänky on pedattu uusin reunapehmustein ja pussilakanoin, hoitopöydän hyllyihin viikattu pikkuruisia puhteita vaatteita, vaipat pesty varastoinnin jäljiltä, tuttipullot ja rintapumppu desinfioitu, imetystyynyyn vaihdettu uusi kangas. Sairaalakassin loppusilaus on selvä, kun hankin tänään Anu Silfverbergin Äitikortti-kirjan laitoslukemiseksi.

Vauva on ollut jo noin puolitoista-kaksi kuukautta raivotarjonnassa, nyt pari-kolme viikkoa pää kiinnittyneenä. Supistuksista olen toisin kuin ekassa raskaudessa saanut kärsiä jo vkolta 17, mutta kivuliaammiksi ne ovat muuttuneet noin kuukauden aikana. Koska vauva laskeutui verrattaen aikaisin - kiitos vatsalihasteni heikkouden - olen saanut huomattavasti ekaa raskautta pidempään kärsiä kävelyn aiheuttamista kivuista, liitoskivuista ja muusta pienestä kolotuksesta. Mutta mitä siitä, voi tuumata maalisuoralla, kaikki on mennyt kohtuullisen hyvin. Ei sokerirasitusta, ei massiivista painonnousua (nyt +10 kiloa), ei käyntejä päivystyksessä. Kyllä nämä järkyttävät turvotukset, sormien puutumisen (oikean käden nakeista kaksi olen tuntenut viimeksi noin 2 vkoa sitten), lisääntyvät kaulaluomet (sama vaiva kuin esikoisenkin kanssa!), vessassa ramppaamiset ja järkyttävät mielialanvaihtelut on lopulta hyvin kärsitty. Vauvan hyvinvointi on pääasia.

Ja millainen vauva? No, hyvin energinen, liikkuvainen (vaikkei olekaan majaillut yksiössään poikkiteloin kuten isoveljensä), musiikista ja silittelystä pitävä. Vauvan odotetaan olevan syntyessään hyvin samankokoinen kuin isoveljensä: reilut kolme kiloa.

Isoveljestä sen verran, että hän odottaa pienen maailmaan tuloa varmaan yhtä paljon kuin me vanhemmatkin. Hän haluaa hoitaa, pitää sylissä, silittää ja leikkiä vauvan kanssa. "Milloin tulet pois sieltä", Pyykkipoika huhuilee päivittäin vatsani läpi. Hän on kuullut raskauden aikana pikkusisaruksen pelaavan palloa, päästävän paukun ja "röyhyn", nauravan ja "hulahulaavan" vatsassani.

Maaliviiva häämöttää jo. Mutta ei kiirettä. Sitä ennen rakastan, halin, pusin ja paijailen tulevan isoveljen henkihieveriin. "Äiti, minä olen vielä pieni", se sanoo välillä ja katsoo syvälle silmiini päästäen suustaan kovaäänistä "tä-ätä-tä-tä"-jokellusta. Niin, onneksi se on vielä pieni.

Aktiiviloma

Ei tarvitse patikoida - paitsi asvaltilla -, meloa, juosta tai ratsastaa. Pyykkipoika pitää huolen, ettei aktiviteeteista ole pulaa. Tähän mennessä poika on sairastanut mutulla diagnosoitua vesirokkoa (kyseessä voi myös olla joku muu noin 100 rokosta, joita vauvoilta tavataan) kuumeen kera, pykännyt suuhunsa yhden hampaan kera yöhuudon, -valvomisen ja jatkuvan sylittelytarpeen sekä tehnyt syömisestään varsinaisen numeron (toisinaan maittaa kaikki mitä tarjotaan ja vähän päälle, toisinaan ikenet linkkuun lyövän poikasen suuhun ei saa ujutettua edes tyhjää lusikkaa). Jännityksellä odotamme, mitä pieni matkalainen ehtii meille järjestää vielä ennen paluutamme.

Mutta emme Pallon kanssa suinkaan valita. Kaiken kaikkiaan meillä on ollut supersiistiä ja väitän, että poikakin on viihtynyt - etenkin Berliinin Zoon kotieläinpihassa, jossa hän tapasi kaikki loruista, leikeistä ja lauluista tutut eläimet ekaa kertaa ihan livenä.

Asumme varsinaisessa lapsitihentymässä. Entisestä taiteilijoiden ja muiden boheemien kaupunginosasta on tullut näemmä virallinen lapsien alue. En paljon valehtele, jos sanon, että jokaisessa korttelissa on joku mielikuvituksellisen upea tai pieni ja viihtyisä leikkipuisto ja jokaisella isommalla kadulla ainakin yksi lastentavaraputiikki. Kadulla lastenvaunuja, kick-bikeja, raskaana olevia vaeltaa vastaan koko ajan. (Välihuomautuksena todettakoon, että kaupunginsuunnittelun puolella leikkipuistoista ja lasten tiloista vastaavien kannattaisi tutkiskella Berliiniä tarkemmin. Vaikka matkarahoilla on tietysti paljon kivempi mennä jonnekin pidemmälle, vaikka Aasiaan.)

Gute Nacht, sanoo Nukkumatti. Käperryn nyt pojan viekkuun, aamulla meitä odottavat taas uudet seikkailut.

*Piip* taivaan alla

Parin tunnin kuluttua tämä mustalaisleiri suuntaa kohti Helsinki-Vantaata ja lennähtää kuukaudeksi muille maille hengailemaan. Pois kaikki nähtävyyksien suorittaminen ja stressaava kartan kanssa sinkoilu. Näin kaksi päivää pakattuaan voisi sanoa, että tavaraa on PALJON. Pyykkiksellä enemmän kuin isällään. Koska määrä ei takuulla vähene kuukaudessa, lentorahtina kotiin saapuu joko laatikollinen rompetta tai lasta - riippuu nuoren herran käytöksestä!

Kuva jääkaappimagneetista olkoon vinkkinä minne asetumme - ja otsikko toisena vinkkinä.



Pyykkipoika lentää ensimmäistä kertaa ja kaiken lisäksi merkkipäivänään: poika täyttää tänään seitsemän kuukautta! Huikeaa! Juttelin sankarille aamulla sängyssä loikoillessamme, että nyt hän on lähempänä vuoden ikää kuin syntymäänsä. Heh. Palloa ei liiemmin nuarattanut, hän kun on likempänä 70 ikävuotta kuin tuota ihmeellistä syntymän hetkeä.

Puoli vuotta A.P. eli Anno Pyykkipoika

Liki puoli vuotta on kulunut Pyykkiksen syntymästä eli varsinaisen perheemme syntymästä. Koen, että nyt kehoni on palautunut likimain raskautta edeltävään tilaan - tosin kun Pyykkis pomppii (tukemanani) vatsallani, leikkuuarpi huutaa vieläkin hoosiannaa. Ja apus, hiusta on tällä hetkellä päässäni huomattavasti vähemmän kuin ennen raskautta. Sulkasato on nimittäin vieraanani ja onkin sen verran hankala ja vaativa vieras, että jo kuukauden päivät se on meillä viihtynyt eikä toistaiseksi osoita merkkiäkään lähtemisestä, vaikka olen sitä melko rumasti puhutellut. Kampaaja sanoi, ettei mikään auta. Turha on rohmuta sinkkiä, läträtä hoitoaineilla. Hormonaaliseen hiustenlähtöön ei auta mikään.

Pyykkipoika on päivä päivältä suurempi, pystyvämpi, ihanampi. Elämme nyt itkujen välitilassa; vatsakiukku on laantunut eikä hammaskiukku ole vielä alkanut. Pyykkis rakastaa banaania, kiiviä, avocadoa ja kananmunaa. Vihannessoseet, joita väännän milloin bataatista, kesäkurpitsasta, palsternakasta (en ole koskaan aikaisemmin tutustunut kyseiseen juurekseen, herkkua!), perunasta, porkkanasta, vain kasvimaa rajana, eivät herran sofistikoitunutta makua kovin miellytä. Sinnikkäästi silti keittelemme iltavellin ja lounastamme kaikenkattavasti vihanneksia ja vasta jälkkäriksi hedelmää. Sormiruokailukokeilu päättyi kevyeeseen heimlichin otteeseen, bataatinpaloja lattialla, ja pidämme pienen tauon ITE-syömisessä.

Pyykkis on kiinnostunut lauluista: Pallon uudelleensanoittamista ja loilottamistani lastenlauluista, iskelmistä, maakuntalauluista ja suomiräpistäkin. Klasarin viheltely uppoaa silti poikaan parhaiten. Hyräily rauhoittaa, tuutulaulut ja mantrojen chanttaus unettavat. Pyykkis katselee mielellään aikakauslehtiä ja luemme yhdessä kuvakirjoja.

Jospa ensi viikolla Pyykkis saisi taas nukkua päikkäreitä näin sikeästi ulkona. Ainakin joku sääennuste lupasi ensi viikosta alkaen hellettä. Huh!

Äitienpäivä remonttipaossa

Täällä napotetaan viidettä - vaiko jo kuudetta, laskupääni ei ole vahva - viikkoa evakossa vakuutusyhtiön asunnossa, kun omaa kotia remontoidaan. Ylihuomenna pääsemme onneksi takaisin kotiin, mikä ilahduttaa minua suuresti. Pyykkipoika tuskin edes muistaa kotia, mutta ehkä tutut tavarat ja vaipanvaihtopaikan koristukset soittelevat kelloja.

Raskasta tämä on ollut. Kun tänne pakosalle lähdimme, oli talvi. Nyt on kesähelle. Poika on oppinut täällä kääntymään molempien kylkien kautta masulleen, syömään soseita ja vähän sormiruokaakin, nauramaan ääneen ja kakkimaan "isojen poikien kakkaa". Heh.

Takana on ikimuistoinen eka oma äitienpäivä! Sain nukkua pitkään - tai mikä nyt sitten on pitkään - mutta siis pidempään kuin yleensä. Se olikin tarpeen lauantain kello viiden herätyksen jälkeen. Opiskelin lauantain. Takaisin sunnuntaihin: sänkyyn sain jokeltavan vauvan lisäksi kukkakimpun ja kortin, johon Pyykkis oli luonnostellut itse (!) nimensä. Pöydässä odotti kahvikupillinen, lämmitettyjä croissantteja tuorejuustolla ja hillolla, sacher-kakkupala, mansikoita ja skumppalasillinen. Pyykkiskin maistoi mansikkaa, piti kovasti! Ruusuja sateli päivällisellä anopin ja oman äidin (ja isän) kanssa. Päivä huipentui Pesupallon antamaan selkähierontaan ja materialistiseen onnenaaltoon, kun löysin kuin löysinkin pojalle brittiläisestä verkkokaupasta maailman hienoimman Mini Rodinin syystakin.

Tänään vietimme muskarissa kevätjuhlaa herkuttelun merkeissä. Lapset mässäilivät viinirypäleitä, pillimehua ja Marie-keksejä. Pyykkis tyytyi maitoeväkseen ja kiukutteli itsensä uneen ennen kuin muskarin ovi ehti sulkeutua. Kolmen tunnin päikkärit maistuivatkin rankan äitienpäivän päälle ulkoilmassa kahvilan terassilla.

Palaan aktiivisempaan postausrytmiin, kun saan taas käyttää koti-wlaniamme. Täällä surffaan naapurin - ainoa avoin - verkossa, joka on jumalattoman hidas ja katkoo aina välillä. Pahoitteluni hänelle.

Tavarateksti

Pahoittelen jo etukäteen postauksen materialistista luonnetta. Sattui nimittäin käymään niin, että olemme todenneet pojan melkoisen krantuksi lelujen ja muun viihdykkeen suhteen. Ensirakkauden, hymynaamahelistimen rinnalle kun on etsitty kehittävää ja viihdyttävää leluostastoa, mutta oikein mikään ei tunnu Pyykkipoikaa ensituttavuutta pidempään kiehtovan. Viimeksi rumuutensa vuoksi pitkin hampain hommattu Vullin Sophie-kirahvivinkulelukin, The Lelu jo vuodesta 1961 and still going strong, kelpaa vain äärimmäiseen järsimisvimmaan.

Joogasalilla, jossa käymme vauva-äiti-joogassa on lelukori, josta oman lempilelun unohduttua kotiin voi lainata joogan ajaksi piltille tutkiskeltavaa. Pyykkis sai kerran käsiinsä värikkään häkystimen - millään muulla tavalla lelua on vaikea kuvailla - ja oli aivan myyty. Toisen pienen pojan kanssa he joogaharjoituksen ajan taistelivat lelusta; toinen, jo ryömivä tapaus, kävi vähän väliä tempaisemassa lelun Pyykkiksen kädestä ja hänen äitinsä taas palautti lelun Pyykkikselle. Tätä jatkui tunnin. Päätin, että tuollainen lelu on löydettävä Pyykkikselle ihan ihka omaksi. Katselimme sitä eri lelukaupoista tuloksetta.

Eilen illalla kun rapisevasiipinen pörriäinen oli tempaistu nurkkaan itkun kanssa päätin ryhtyä tosi toimiin! Läppäri syliin, google ja hakusanoiksi, no, "värikäs" ja "lelu", ja ei kun kuvahaku laulamaan. Höh, ei mitään. Sitten englanniksi. Tunnin jälkeen hiki helmeili jo ohimoilla. Lopulta tärppäsi! Löysin kehittävä lelun, jota lapsi saattoi taivutella. Ja saman valmistajan, Manhattan Toysin sivuilta löytyi myös tämä joogasalissa Pyykkiksen sydämen vienyt klassikko.



Löysin nettikaupan, josta lelua saattoi tilata Suomeen. Tilaus lähti alle nanosekunnin! Mitäpä sitä ei lapsensa eteen tekisi, hahaa.

Jatkaaksemme materian viitoittamalla tiellä, mutta hieman eettisempään suuntaan: olen menettänyt sydämeni Eerikinkadulla sijaitsevalle Nudge-kaupalle ja -konseptille. Eettistä tuotantoa, käsityötä, pieniä eriä hiettömistä pajoista, jne. Myymälän katon alla mahtuu myös Ipanajamit-kauppa, joka aloittelee vauvojen eettisten vaatteiden myyntiä - isommille lapsillehan tuotteita onkin jo. Hankin Pyykkikselle hurmaavan Coq en Paten ruokalapun. Ei pitäisi soseiden roiskua vaatteille, lappu on puoli metriä kertaa puolimetriä! Pesupallo uhkasi ottaa lapun omaan käyttöönsä.



Ipanajamit myy Imps&Elfs-vaatemerkin 100% orgaanisesta puuvillasta valmistettuja lastenvaatteita, joissa on todella panostettu suunnitteluun. Vaatteet ovat yksistyiskohtineen varsinaisia herkkuja! Tilasin Pyykkikselle pikkuruiset farkut, joiden mukana tulevan yksilöllisen numerokoodin mukaan voi tarkastaa netistä, missä juuri nuo kyseiset farkut on valmistettu.

Kevään alun ja Pyykkiksen 4-kuukautissyntymäpäivän kunniaksi talvikuva. Viimeinen. Tätä laatua. Tältä talvelta.

Äidin sisupussi

Pyykkipoika täytti juuri 15 viikkoa. Kolmen kuukauden neuvolakäynnillä poika oli 60,7cm ja 5970g. Neuvolantäti sanoi, että kasvu maltillistuu usein näihin aikoihin hieman. Ihan helpottavaa kuulla, sen verran taajaan saa olla pakkaamassa pieneksi jääneitä pukineita pois laatikoista suurempien tieltä.

Samalla käynnillä Pyykkiksen oikeaan reiteen tuikattiin ensimmäinen rokote. Poika pillahti kevyeeseen valitukseen, muttei itkenyt. Olin hakenut edellisenä päivänä homeopattista tuijaa ja antanut sitä yhden rakeen heti apteekista tullessamme - toisen annoin rokotuspäivänä - eikä pojalle tullut mitään oireita rokotteesta. Mikä kummallisinta, kolmantena päivänä rokotteen saamisen jälkeen vauva muuttui tyytymättömän kiukkuiseksi. Kun me olimme Pallon kanssa teatterissa, isovanhemmat saivat tuta Pyykkiksne kiukun - heille se oli vatsakipua. Sama jatkui seuraavana päivänä; ensimmäisenä vauvauintipäivänä. Yllätykseksemme uintipuolituntinen oli pojalle päivän aurinkoisin hetki. Illalla toinen isoäiti sai kyläillessään hyssytellä ja kannella kitisevää pikkumiestä. Ja sama jatkuu nyt neljä päivää myöhemmin; pahinta on ulkovaatteiden pukeminen, joka saa aikaan raivokohtauksen, tänään illalla sylitin ja hyssytin parkuvaa vauvaa tunnin, ennen kuin hän nukahti pinnikseen tutin ja unirätin kanssa.

Monella muullakin tuntuu olevan kokemusta tästä "kolmen kuukauden kiukkuajasta". En voi silti olla miettimättä, että olisiko syy Pyykkiksen - ja muidenkin samanikäisten, samoihin aikoihin rokotettujen palleroiden - melko yhtäkkiseen muuttumiseen rokotteessa...

Mutta mukavampiin asioihin. Poika on aamuisin meidän aurinkomme: hihkuu, jokeltaa, juttelee, huutelee, mylvii, loilottaa - ja nousee yhdessä auringon kanssa aamu seitsemään mennessä! Äidin laulaminen, ilmeily ja loruttelu kiinnostaa ja naurattaa kovasti. Isillä on pojan kanssa omat leikkinsä ja laulunsa, jotka viihdyttävät yhtä paljon.

Pyykkis pyrkii sylissä kovasti istumaan ja turhautuu usein siihen, ettei istuminen onnistu. Kääntyminen ei mielestäni ole vielä ihan huomisen juttu, sillä poika ei nostele jalkojaan vielä jatkuvasti ylös vatsan päälle. Selällään maatessaan hän kääntyy kuitenkin kyljelleen kaarelle makoilemaan, eli on jo hoksannut kuinka homma periaatteessa toimii. Käätymisiä pelonsekaisin tuntein odotellessa...

Poika tarttuu käsillään helistimiin ja tunkee niitä valikoiden suuhun. Purulelut eivät kovasti vielä kiinnosta, vaikka nyrkki onkin suussa alituiseen. Hampaista kiukkuaminen siis tuskin johtuu.

Olemme siis aloittaneet uinnin. Muskarikin alkoi kolmikuisen pojan riemuksi parisen viikkoa sitten. Vauva-äitijooga jää kohta pois, joten saamme pidettyä harrastuspäivät lukumäärällisesti jotakuinkin samoina. Parin viikon päästä pääsemme kokeilemaan muussatuilla marjoilla maalaamista vauvojen värikylpyyn. Kun vesseli hieman kasvaa, hän saa käyttöönsä turkulaisesta Baobabista tilaamani pikkuruisen Kerhokassin. Ja olihan minun pakko tilata itsellenikin oma kassi, joka on osoittautunut jo ainakin oikein kelvoksi uintikassiksi!