Aloitin Tammen kultaisista kirjoista ja Aku Ankasta jo 70-luvulla. 80-luvulla siirryin vahvempiin aiheisiin: Kolmeen etsivään, Vihreä varis –kirjoihin, Enid Blytonin tuotantoon J.R.R. Tolkieniin ja niin edelleen. Sittemmin olen laajentanut tajuntaani yhä enemmän ja enemmän. Olen hyppinyt pelottomasti lajityypeistä toisiin; sarjakuvista elämäkertoihin, scifistä ja fantasiasta runollisempaan kaunokirjallisuuteen. Alhaisina epätoivon hetkinä olen sortunut joskus jopa puhelinluetteloihin ja pitsalistoihin. Kaikki kelpaa sananarkkarille, kun tiedonjano yllättää.
Lukuharrastuneisuudestani minun on kiittäminen ensisijaisesti isääni, isoäitiäni ja sitä, että olin nuorena (jos kohta välillä vieläkin) ujo ja ajoittain liiankin hyvin omissa oloissani viihtyvä tapaus.
Isäni luki paljon kaikenlaista, ja kirjastossakin työuraansa tehnyt isoäitini piti minut puolestaan kirjoissa tyhjentäen tasaisin väliajoin lähistönsä antikvariaatit hyvistä nuorten kirjoista. Lapsena sain häneltä aina jouluisin ja syntymäpäivinä huikeita 10-20 kirjan paketteja. Vanhempana ehkä enää yhden kerrallaan, mutta kuolemaansa saakka hän tapasi minulle vähintään sen yhden kirjan merkkipäivinä antaa. Kiitos siitä.
Isoäidin perintönä sain myös ainoat kirjat, joilla alkaa tänä päivänä olemaan tarinallisen arvonsa lisäksi myös jonkinlaista historiallista, ehkä jopa rahallista arvoa. Sillä vaikka isäni lukikin paljon, lapsuudenkotini kirjahylly oli kevyesti sanoen vaatimaton, jopa säälittävä. Hän näet lainasi kirjansa liki poikkeuksetta kirjastosta. Isoäitini sen sijaan jätti minulle perintönä Mika Waltarin kirjoittaman Sinuhe Egyptiläisen ensipainoksen vuodelta 1945 sekä Alexandre Dumas’n Kolme muskettisoturia -kirjan vuodelta 1947. Molemmat olivat nuoruuteni suuria suosikkeja, ja ovat yhä mielestäni kirjakokoelmamme ehdottomia helmiä.
Lapsuudenkotini tyhjää ja tylsää kirjahyllyä ajatellessani sainkin ajatuksen: Vaikka hukumme pähkinän kanssa kirjoihin jo nyt, haluan hankkia kääpiölle kirjallisen ”pesämunan”. Kirjoja kirjailijoilta, joiden teoksia pitäisi oikeastaan löytyä ainakin jokaisesta sellaisesta suomalaisesta kodista, jossa kulttuuri ja sivistys tarkoittaa jotain muutakin kuin Lauri Tähkän konserttia, jääkiekon paikallispeliä tai karaokeiltaa lähipubissa. Eikä minun nyt ole tokikaan tarkoitus snobbailla, lätkälle ja livemusiikille on paikkansa, mutta niin on (tai ainakin pitäisi olla) Aleksis Kivelle, Eino Leinolle, Sakari Topeliukselle, J.L. Runebergille, Juhani Aholle, Väinö Linnalle ja Mika Waltarillekin. Vain muutamia mainitakseni.
Niin uskomatonta kuin se nimittäin onkin, antikvariaateista ja nettihuutokaupoista löytää yhä kaikkien yllä mainittujen ”kansalliskirjailijoidemme” teoksia 1900-luvun alun, jopa 1800-luvun varhais- ja ensipainoksina. Hinnatkin ovat vielä kohtuullisia, enimmilläänkin vain joitain kymppejä, lukuun ottamatta Seitsemää veljestä ja Tuntematonta sotilasta, joita on a) lähes mahdotonta löytää, ja b) jotka maksavat pirusti. Nämä aion jättää siis suosiolla muille.
Suomalaiset eivät jostain syystä näytä arvostavan edes historiallisesti merkittäviä kirjojaan. Osaltaan se voi olla juuri tuon loistavan kirjastolaitoksemme syytä, ja osaltaan se voi johtua siitä, että koko "suomalaisuus" on aika tuore juttu.
Itse uskon, että pokkareiden, sähköisten lukulaitteiden sun muiden härpäkkeiden vallatessa sijaa, muun muassa näiden mainittujen kansalliskirjailijoidemme kauniit, kestävät ja laadukkaat varhaispainokset käyvät päivä päivältä harvinaisemmiksi, kunnes niitä ei lopulta löydä mistään. Uskon myös, että jonain päivänä suomalaisetkin alkavat kyllä haikailemaan alkutaipaleen kulttuurillisia muistoja, siis esimerkiksi juuri näitä kirjoja.
Kääpiön lapsuudenkodista niitä tulee hyllystä siis ainakin muutamia löytymään. Olen jo hankkinut Aleksis Kiveä vuodelta 1904, Topeliusta vuodelta 1927 ja Leinoa vuodelta 1924.
Seuraavaksi yrittänen löytää jotain kirjallisuuden Nobelillakin palkitulta F.E. Sillanpäältä…Voihan tietysti olla, että kääpiö ei halua koskeakaan kirjoihin, vaan urheilee mieluummin tai katselee tositelevisiota. Kuitenkin, jos hän teini-iässä sitten joskus vuosien päästä toteaa, että "mutsi ja faija ovat ihan dillejä, faijan kädet ja jalat sitäpaitsi pillejä", niin ainakaan mutsin ja faijan kirjahylly ei sitä ole.
