Taas on kuulkaas vierähtänyt ihan luvattoman kauan siitä, kun viimeksi kirjoitin. Pyydän anteeksi, ja kirjoitankin kiusallani kaksi bloggausta nyt kerralla. Anteeksi siitäkin. Lupaan poimia vain rusinat pullasta, sillä eihän kukaan jaksa ihan kaikesta parin kuukauden aikana tapahtuneesta lukea.
Aloitan palaamalla reilun kuukauden päähän. Koska emme Pähkinän kanssa omista tällä hetkellä omaa autoa, ei turvakaukalon ostaminen omaksi tuntunut järkevältä. Niinpä päätimme vuokrata sellaisen Mannerheimin lastensuojeluliitolta.
Homma oli todella helppo. Pesupähkinä oli sopinut kaukalon vuokraamisesta ennalta, ja minä sitten yhtenä aurinkoisena perjantaipäivänä talsin Töölön toimistolta sitä hakemaan. Kaukalo on oikein siisti, suhteellisen uusi, kaikkinensa ehjä, sellainen mustavalkoinen ja näppärä, ja vuokrapaperitkin tehtiin parissa minuuteissa. Kolmekymmentä euroa puolesta vuodesta on mielestäni enemmän kuin kohtuullista, kun uudet maksavat useita satasia. Kaukalon merkistä en ole tosin vieläkään ottanut selvää. ”Tyyppikilpeen” kirjoitetulla nimellä ei näet löydy yhtään aiheeseen sopivaa osumaa internetissä. Ehkä se ei ole sittenkään valmistajan nimi, mutta eipä sillä ole oikestaan mitään merkitystä.
Kaukalon saatuani olin talsimassa kotia kohden, kun päätin piipahtaa ohimennen ruokakaupassa. Siellä se alkoi, ja iski täysin pyytämättä ja yllätyksenä. Nimittäin ilmiö, että isät houkuttelevat naisia kuin kissanminttu katteja. Olen vilpittömästi luullut tarinoita liiotelluiksi, mutta vielä mitä! Heti kaukalon havaittuaan jopa keski-ikää lähestyvä kassatäti alkoi kanssani flirttaamaan ja jutustelemaan mukavia kuin olisi ollut tätini. Se oli hauskaa. Se oli hämmentävää. Oikeastaan se oli häiritsevää.
Olenkin jo pohtinut, josko uskallan rattaiden ja matkustajan kanssa lähteä kesän korvalla lainkaan yksinäni puistoihin kävelemään. Siellähän saattaisi pahimmillaan joutua juoksemaan pakoon, ja kuntoni on aika huono.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti